Pikkurillin antaminen

Minulla on eräs hyvä tuttu. Sellainen tuttu, joka ei ole missään tapauksessa paras kaveri, mutta johon suhtautuu myönteisesti, ja jonka kanssa me olemme auttaneet toisiamme projekteissamme muutamaan otteeseen. Tämä tuttu on harrastanut musiikkia pitkään, ja jonkun aikaa sitten hän oli vallan aktiivisesti mukana tekemässä biisiä, joka rikkoi ensiksi kultarajan, ja sitten vielä platinarajan. Kaverina olen iloinen tutun puolesta. Kaiken kauniin ystävänä olen pettynyt. Kuten saattaa arvata, lievästi sanottuna, en oikein tykkää siitä kappaleesta.

En mene sanomaan, että tämän kyseiseen kappaleen menestyminen olisi koko maailman musiikin ystävien musta päivä, enkä todellakaan menetä asian takia yöunia. Meinaan, että valtaosa musiikista, joka nykyään pyörii radiosta on sitä tasoa, että jos välittäisin asiasta, kuolisin univajeeseen jo joskus viisi vuotta sitten*.

Rehellisesti sanoen, ei tämä kappale ole poikkeuksellinen erikoinen. Se perustuu vi-V-IV-ii -kierteeseen, joka on about niin peruskierre kuin popissa kuulee, mutta ei se huono juttu itsessään ole, ja jos täytyy jotain siitä kappaleesta sanoa, niin siinä on ihan tarttuva syntikkariffi. Kappaleen vokaalit on käsitelty vahvasti autotunella, mikä kyllä ärsyttää, mutta kait minä olen hyväksynyt sen faktan, ettei kaikki voi olla Annie Lennoxeja ja Freddie Mercuryja, ja autotune on tullut jäädäkseen. Mikä sitten silittää mua niin paljon vastakarvaan? Lyriikat.

Kappaleen lyriikat on, näin kauniisti sanottuna, järjetöntä paskaa. Piste. Ne on ihan helkkarin mauttomat. Ei maailman mauttomimmat*, mutta juuri sillä tavalla mauttomat, jotka saavat mut näkemään punaista. Semmoista kamaa, jonka kait pitäisi olla seksikästä, mutta joka herättää vahvaa halua ruveta elinikuiseen selibaattiin. Ja tottakai nämä lyriikat on ’pilke silmäkulmassa ja kieli poskella’ tehty, mutta se, että jokin on tehty vitsillä, ei ole syy olla huono.

Minä en ole mauttomien kappaleiden yläpuolella. Kirjoittaessani tätä juttua mielenkiinnosta kuuntelin YouTubesta kappaleita, joille hihiteltiin ala-asteella, kuten Oranssin paskan tuotantoa. Ei kyllä ollut sellaista musiikkia, mitä aikuisiällä kauheasti viitsi kuunnella, mutta en kokenut oloani likaiseksi, vaikka siinä laulettiin mm. siitä, miten pedari raiskaa lapsia. Tämän kaverin kappaleen jälkeen kuitenkin mun tekee mieli mennä saunaan.

Sanon rehellisesti, minä en välitä lyriikoista juuri ikinä. Minulle musiikki tarkoittaa ensisijaisesti melodiaa. Pystyn nimeämään lukuisia kappaleita, joissa vihaan sanoja, mutta pystyn kuuntelee hyvän melodian vuoksi. Tähän mennessä en ole nähnyt yhtäkään päinvastaista esimerkkiä. Tämä kappale saattaa olla eka kerta, kun lyriikat pilaa mulle biisin.

Voisin myös puhua tämän kappaleen musiikkivideosta, mutta arvostan aikaani liikaa, että kulutan siihen yhtään sen enempää aikaa, kuin multa meni sen katsomiseen. Sanotaanko näin, että se video saa Luokkakokous-elokuvat tuntumaan Monty Pythonilta.

Paskalla on tapana myydä. Ei mitään uutta auringon alla. Valitettavasti.

Periaatteen hinta

Tykkään ajatella, että olen omistanut elämäni sellaisen taiteen luomiselle, joka opettaa ihmisille jotain hyvää, jotain aitoa, jotain ikuista.  En ole välttämättä pyhimys, ja olen ollut mukana tekemässä projekteja, jotka eivät välttämättä koommin edistäneet  asioita, joita pyrin edistämään. Joskus osallistuin sellaisiin projekteihin auttaakseni kavereita. Joskus olen osallistunut sellaisiin projekteihin puhtaasti rahasta. En ole kuitenkaan ikinä osallistunut projektiin, jonka koin haitallisiksi minun ihanteiden edistämisen kannalta. Voin rehellisesti sanoa, että maailmassa ei ole yhtäkään projektia, jota kadun tehneeni, koska se tuntuisi itseni pettämiseltä***.

Iän myötä olen kuitenkin ruvennut kysymään itseltäni, miksi edes vaivaudun. Yksikään minun omista projekteista ei saanut tuulta siipien alle. Tekemäni lyhärit ja musiikkivideot saivat korkeintaan pari tuhatta katsojaa, ja yleensä ei sitäkään. Tekemääni täyspitkän ensi-iltaan tuli 30 ihmistä, ja nekin kaikki olivat kavereita ja sukulaisia. Asiaa ei auttanut edes se, että minä ja tekijäporukkani mainostimme suht. aktiivisesti, että meillä on ilmainen sisäänpääsy, ja ”tarjolla muutakin kuin popocornia”.

Jätetään videoitteni laatu toistaiseksi pois yhtälöstä. Omasta mielestäni ne on kaikki vähintään kivoja, ja jos ottaa huomioon resurssit, joilla ne on tehty, niin suhteellinen laatu vain kasvaa. Tietenkään katsojia ei edelleenkään kiinnosta, millä resursseilla mikä on tehty, niin kauan kuin se viihdyttää niitä, mutta toisaalta Youtube on täynnä miljoonia katsomiskertoja saaneita videoita, jossa joku selittää kännykkäkameran edessä päivästään. Kysymys on tasan tarkkaan vain siitä, että kiinnostaako ketään se, mitä teen. Ilmeisesti ei kiinnosta.

Voi toki kysyä, että täytyykö ketään kiinnosta? Ei välttämättä. Luonnollisesti, jos tekee taidetta elättääkseen itsensä, niin aivan varmasti kiinnostaa, mutta jos tekee huvikseen, niin eikö palkkioksi riitä, että saa nautintoa prosessista? Riippuu.

Nauttiminen prosessista on erinomainen palkkio alkuun, mutta tietyssä vaiheessa vastaan tulee raja, kun se ei enää riitä. On yhtä, kun tekee pienen lyhärin viikonlopussa. Parin päivän ajan pääsee hengaamaan kavereiden kanssa ja leikkiä suurta ohjaaja. Jos projekti ei johdata mihinkään, eikä kukaan sitä näe, niin ei se koommin haittaa. Saahan siitä nyt kokemusta, ja mukavia muistoja.

Mutta mitä tehdä, jos kyseessä on projekti, johon kulutti kolme vuotta elämästään? Projekti, johon sijoitti rahaa, jota ei edes omista. Projekti, johon oikeasti uskoi. Sellaiselta projektilta alkaa väkisinkin odottaa oikeaa tulosta. Ei, en tarkoita, että ”kaikki oscarit sun muut jussit mulle heti”, ”ammattikriitikoiden yksimielinen ylistyslaulu nerokkuudelleni” ja ”elokuvan levitysoikeudet myyty 195 maahan”. Olisi kuitenkin järkyttävän kivaa, jos nyt edes elokuvan traileri saisi Youtubessa  edes tuhat katsomiskertaa.

Tällaisina hetkinä päässä alkaa pyöriä ajatus, että yhtä hyvin olisin voinut vain kuvitella kyseisen elokuvan päässäni. Lopputulos olisi ollut käytännössä sama. Jossain määrin jopa parempi, sillä päässä kuviteltuna tässä elokuvassa olisi kaikki tekniset nippelit ja nappelit kohdillaan, ja se ei olisi maksanut minulle mitään. Toki mielikuvituksessani elävää elokuvaa kukaan ei voisi nähdä, mutta eipä niitä kuitenkaan kukaan katso, vaikka ne on olemassa.

Luonnollisesti, kun elokuva, tai mikä tahansa muu tuote, ei menesty, syy on ensisijaisesti tekijöitten, jotka eivät onnistuneet herättämään kuluttajan mielenkiinnon. Näin suomeksi sanottuna, ehkäpä ”Mä teen sellaisen elokuvan, jonka haluan itse nähdä, ja katsojat löytyy, koska lopputulos on niin aito” -tyylinen asenne ei ole paras lähtökohta menestysreseptille.

Olisiko minun pitänyt siis miettiä lähtökohtaisesti, mitä kaikkea pitäisi tunkea elokuvaan, jotta siitä tulisi seksikkäämpi katsojien silmissä? Ehkäpä, mutta olisiko se sitten sellainen elokuva, jonka olisin jaksanut saattaa loppuun? Se on vaikea kysymys…

Mediaseksikkyyttä (ja hieman pissaa)

Kuutisen vuotta sitten yritin tehdä elokuvaa, joka kertoi bändistä. Jos olisin saanut sen valmiiksi, se ei olisi luultavasti kiinnostanut ketään muuta, kuin itseäni. Kyseessä oli sellainen pieni, hyväntuulinen tarina pojasta, tytöstä ja musiikista.  Dramatiikkaa ei ollut nimeksikään, ja painotus oli folk-rock tyylisessä musiikissa. Kysy keneltä tahansa tuottajalta, joka tavoittaa voittoa, ja hän sanoo, että kivasta ideasta huolimatta, tämä ei ole taloudellisesti kannattava projekti.

Minä halusin kuitenkin tehdä juuri sellaisen elokuvan, koska se tuntui sellaiselta elokuvalta, jonka halusin tehdä sillä hetkellä. Päivitin kuvaus- ja editointikalustoa, ostin rekvisiittaa sun muuta. Yhteensä kulutin päälle kolme tuhatta euroa. Sitten kaikki meni päin metsää: kuvauspaikkoja ei saatu, näyttelijöitä rupesi lähtemään, musiikkipuoli hajosi. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli pistää pillit pussiin.

Turhautuneena pistin elokuvan käsikirjoituksen nettiin. Ajattelin, että kait se on parempaa, kuin että käsikirjoitus lojuisi loppuelämäni kovalevyllä.

Yllättäen minuun otti yhteyttä eräs tuottaja. En sano kuka, mutta hän on saanut elokuviaan Finnkinoolle asti. Hän luonnollisesti sanoi, että kässäri pitää pistää uusiksi. Alkuperäinen käsikirjoitus oli laadittu siltä periaatteelta, että resursseja ei ollut, joten se oli hyvin minimalistinen. Rupesin miettimään, että vaikka yleensä en tykkää kirjoittaa mitään uusiksi, koska mukana on rahaa, voin katsoa projektia uudesta näkökulmasta. Se ei olisi periaatteiden myymistä.

Aloitimme työstämään uutta kässäriä. Ei siitä mitään tullut. Korrektisti sanottuna, meidän näkemykset erosivat liian vahvasti: Minä halusin tehdä hyvän elokuvan. Hän halusi tehdä jotain ihan muuta (kunhan se myisi).

En tahdo kuulostaa kukkahattusedältä, mutta tämän tuottajan ehdotukset olivat suoraan sanoen ällöttäviä. Hän onnistui tunkemaan elokuvan täyteen täysin irrallisia seksikohtauksia; miespäähenkilö harrasti nyt seksiä about kaikkien naishahmojen kanssa. Hän onnistui tunkemaan elokuvaan ei yhden, vaan kaksi kohtausta, jossa joku käy kusella. Ja ehkä mun ”lemppari”, kohtaus jonka kirjoitin omin sanoin tuolla alempana (Tekijäoikeudellisista syistä):

”Irmeli menee järvelle. Irmeli riisuuntuu t-paitaan asti, ja menee uimaan. Irmeli huomaa, miten häkellyttävät maisemat on näillä alueilla. Irmeli uppoutuu fantasioihinsa. Hän hymyillen työntää kätensä pikkuhousuihinsa, ja on aikeissa masturboida. Yhtäkkiä Irmeli kuulee takaata Akselin äänen. Irmeli ei tiedä, mitä Akseli on ehtinyt nähdä, joten hän yrittää olla vitsikäs ja nauraa. Akseli menee Irmelin luokse järveen. He rakastelevat.”

Ja tämä elokuvassa, jonka alkuperäisen käsikirjoituksen intiimein kohtaus oli yksi pusu poskelle.  Joku varmasti sanoo, että kaikki nämä asiat, joita tuottaja halusi mukaan, ovat täysin luonnollisia, mutta ollaan rehellisiä; se, että joku on luonnollista, ei tarkoita, että sitä tarvitsee elokuvaan tunkea.

Tähän päivään asti kuitenkin edelleen koen, että tein oikein, etten suostunut raiskaamaan alkuperäisteostani ”menestysmahdollisuuksien” vuoksi. Ja tarinalla on tavallaan onnellinen loppu; vuotta myöhemmin näin pienen irlantilaisen indie-elokuvan nimeltä Once, ja se oli 90% sellainen, kuin mitä ajattelin, kun kirjoitin alkuperäistä käsikirjoitustani.

Jälkimainingit

Tällä hetkellä olen määräajattomalla hiatuksella. En koe, että minulla on tällä hetkellä intoa tehdä uutta omaa elokuvaa. Varsinkaan täyspitkää.

En sano, että se, mitä minä teen on oikein. En sano, että muiden pitää seurata esimerkkiä. Tämä on kuitenkin juuri se tapa, jonka koin itselleni oikeaksi.

En sulkenut kaikkia ovia. Olen edelleen sitä mieltä, että jos vastaan tulee projekti, jonka koen sen arvoiseksi, olen valmis palaamaan elokuvien tekemisen pariin.

Ja aloitteleville tekijöille neuvon: Muistakaa olla polttamatta itseänne!

Yt. Jevgeni

 

* Tällä hetkellä Spotify aktiivisesti mainostaa mulle kappaletta, jossa tyyppi laulaa jotain tyyliin ”Juokaa mun pissaa”. Kiitos tarjouksesta, mutta uninoterapia ei ole ihan mun juttu. Ymmärrän toki, että kerran kun mainos on tilattu, sitä tullaan pyörittämään, mutta arvostaisin, jos tuottajat mainostaisivat jotain vähän laadukkaampaa…

** Vähän aikaa sitten, lukiessani yhtä artikkelia, jossa puhuttiin nykymusiikista ja sen laadusta, törmäsin Nicki Minajin kappaleeseen Truffle Butter. En lähde selittämään, mitä Truffle Butter on, ketä kiinnostaa voi googlettaa, mutta sanotaanko näin, että tieto, että tuollainen kappale pääsee listahitiksi taas hieman laski mun uskoa nykykulttuuriin.

*** On olemassa muutama projekti joita häpeän, koska ne epäonnistuivat laadullisesti, mutta tulen silti edelleen allekirjoittamaan jokaisen niistä.

 

MVE, eli Most Valuable Elokuvantekijä

Ettei kukaan ennen aikojaan pahoittaisi mielensä, todetaan, että jokainen elokuvan tekemiseen osallistuva ihminen on tärkeä. Jopa se catering apulainen jonka ainoa tehtävä on tuoda kultaisella tuolilla istuvalle ohjaajalle  aamukahvi. Voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta on täysin mahdollista, että kun eräänä päivänä kahvi saapuu ohjaajan käteen varttia myöhässä, ohjaajan pasmat sekoaa, ja niin hän ohjaa päin anusta elokuvan tärkeimmän kohtauksen, ja elokuva floppaa. Jotkut tekijät ovat tärkeämpiä kuin toiset, mutta kaikilla on väliä.

Mietittyäni asiaa pitkään tulin kuitenkin siihen tulokseen, että on olemassa kolme ryhmää tekijöitä, joista ei saa tinkiä. Jos saat nämä asiat kuntoon, mahdollisuutesi menestyä nousevat huimasti.

Näyttelijä

Wau, tämä on uusi Roger Deakinsin kuvaama elokuva. Pakko nähdä! Oho, tämä on uusi Scott Neustadterin ja Michael H. Weberin käsikirjoitta elokuva. Ostan liput ennakkoon! Voi jukra, Bo Welch oli tämän elokuvan lavastaja! Tätä ei saa missata.

Ote kirjasta ”Asioita, joita ei kuule peruskatsojan suusta” 

Moni elokuvakriitikko tykkää viljellä arvosteluissa niiden tekijöitten nimiä, jotka onnistuivat tai epäonnistuivat työssään. Tavalliselle ihmiselle, joka ei itse tee elokuvia, tai on aito cinefiili™, nämä nimet eivät tarkoita käytännössä mitään. Se on toki kivaa, että joku on tehnyt työnsä hyvin, mutta valtaosalle, ihminen, jonka naamaa ei tunne, on täysin merkityksetön ihmisenä. Ihminen, jolla ei ole naamaa, on vain yksi mutteri koneistossa, ja niin kauan, kun se toimii, se ei kiinnosta ketään.

Mutta kenen naama on kaikille tuttu? Aivan oikein. Näyttelijöiden. Nälkäpeli-elokuvista ei tullut supersuosittuja sen takia, että ne olisivat jotenkin kummoisia, eikä edes sen takia, että ne perustuivat kirjaan, jolla oli jonkunlainen fanikunta. Suuri tekijä sen menestyksessä oli se, että siihen aikaan Jennifer Lawrence herätti ihmisissä sympatioita ”aitoudellaan”.

Nimekäs kiinnitetty näyttelijä ei ole tae, että elokuva menestyy. Jos nimekäs näyttelijä, josta kaikki tykkää olisi automaattinen tae, Tom Cruisen joka toinen leffa ei olisi flopin rajalla. Kuitenkin, näyttelijä on se, ketä vetää katsojia parhaiten teatterin penkkeihin

Tähän samaiseen syssyyn joku voisi pistää mukaan ohjaajat. Koen kuitenkin, että ohjaajat on enemmän poikkeuksia, kuin sääntöjä. On olemassa Spielberg, Fincher, Tarantino, Nolan ja vielä pari, mutta samaan aikaan, mitä väliä on sillä, kuka ohjasi Wonder Womanin, kun Gal Gadot oli niin symppis.

Tuottaja

Mitä eroa on elokuvalla, jossa on pätevä tuottaja, ja elokuvalla, jolla ei ole pätevää tuottajaa? Ennen kuin vastaamme tähän kysymykseen, puhutaan, mitä tuottaja oikeastaan tekee, koska monelle ihmiselle on aika iso mysteeri, mitä tuottaja käytännössä tekee. Tällä hetkellä monella ihmisellä on mielikuva, että tuottaja on se tyyppi, joka edistää nuorten naisten/miesten uria seksuaalisia palveluita vastaan, mutta nämä ihmiset eivät ole tuottajia, vaan sugar daddyja/mamoja.

Tuottaja, mikäli kyseessä on pätevä tuottaja, tekee kaikkea, millä edistää elokuvan näkyvyyden, suosion ja menestyksen. Tuottaja voi olla se ”ihmishirviö”, joka pakottaa nuoren ja innokkaan ohjaajan muuttamaan visiotaan, jotta elokuva iskisi paremmin peruskatsojaan. Samaan aikaan tuottaja voi olla se typpii, joka pistää kaikki kontaktit liikkeelle, ja varmistaa, että elokuva nousee kansan tietoisuuteen.

Tarina omasta elämästään. Pari vuotta sitten olin kuvaajana Nomi Enckellin musiikkivideossa Siipien suojaan. Sillä videolla on 156 tuhatta katsomiskertaa Youtubessa. Nomi, vaikka on vallan sympaattinen nuori nainen, ei ole vakiintunut brändi, jonka jokainen uusi julkaisu on mediatapahtuma. Tämän näkee, kun katsoo hänen muiden musavideoiden lukuja, ja tajuaa, että valtaosa niistä ei pääse lähellekään Siipien suojaan lukuja.

Uskon vahvasti, että asialla on erittäin paljon tekemistä tuottaja Hannele Laurilan kanssa. Hän on Suomen musiikkialan kohutuimpia nimiä, ja hänellä on yhteyksiä. Päivänä, kun video ilmestyi, kaikissa iltalehdissä sun muissa oli artikkeli asiasta. Jotenkin vahvasti epäilen, että yksikään lehti olisi asiasta oikeasti kirjoittanut ilman yhteyksiä.

Eihän tämä nyt ole Maria Monden Maailman tasoinen luku, mutta kuitenkin suurin, mikä on ollut yhdelläkään projektilla, jossa olen ollut mukana. Joku saattaa sanoa, että Maailma on esimerkki siitä, miten joku nousee kansan tietoisuuteen yhdessä yön aikana olemalla niin omanlaatuinen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että taustalla olisi oikeasti joku osaava ihminen, joka osasi linkittää ja vinkata videosta oikeille ihmisille, oikeaan aikaan. Netti on täynnä niin huippulahjakkaita, kuin huippuepäpäteviä ihmisiä, eikä kumpikaan riitä itsessään.

Voidaan siis sanoa, että elokuvan, jolla on pätevä tuottaja, on nähnyt muutkin ihmiset, kuin tekijöiden perhe ja kaverit.

Äänipuolen jampat

Kuulin kerran eräässä Tarantinon haastattelussa, että hän ei tykkää palkata säveltäjiä elokuviaan varten. Asian Tarantino perusteli sillä, että hänen mielestään musiikki on elokuvan sielu, eikä hän uskalla luovuttaa sitä jonkun toisen tyypin käsiin. Tästä syystä hän tykkää käyttää elokuviensa musiikkina muiden elokuvien sävelmiä, koska tällöin hän ainakin tietää suoraan, millaisen fiiliksen kukin biisi synnyttää.

Tarantino on toki nero, mutta sallin itselleni sanoa, että hän on osittain pahasti väärässä.  Musiikki on elokuvan sielu, kyllä. Kuitenkin, kun otat musiikkisi jostain toisesta teoksesta, sinä et tuu ikinä saamaan ääntä, joka kuvastaisi sinun teoksesi sielua, koska se kuvastaa jo toista teosta. Ainoa oikea tapa on löytää oikea säveltäjä, ja selittää sille, mitä tarkalleen haet. Silloin se taika syntyy.

Uskon, että elokuva voi olla erittäin hyvä ja/tai viihdyttävä, vaikka siinä olisi maailman geneerisin musiikki, ja puhdasta roskaa, vaikka siinä olisi hyvää musiikkia. Hyvänä esimerkkinä pidän MCUn elokuvia, joista toiset on parempi, ja toiset heikompia, mutta kaikki ovat vähintään viihdyttävää kertaluonteista katsottavaa. Kuitenkin, pois lukien ekat Avengersit, Ant-Man ja Michael Ciacchinon säveltämät Doctor Strnge ja Spide-Man: Homecomming (Koska Michael Giacchino on aikojemme paras säveltäjä), mikään tunnari ei jää mieleen. Asiasta teki erinomaisen videon  Every Frame a Painting -kanava,

Musiikki on kuitenkin se komponentti elokuvaa, josta voi nauttia elokuvan ulkopuolella. Voit muistella, miten hieno kameranajo oli jossain kohtaa, mutta kokeakseen sen uudestaan, tarvitset näytön, ja itse videon. Kamera-ajon verbaalinen kuvaus ei tuu toimimaan. Musiikki puolestaan on paremmassa tilanteessa. Sitä voi hyräillä. Sitä voi esittää livenä. Sen voi kuulla taustalla radiosta ilman sitä, että siihen tartte kiinnittää tietoisesti huomiota. Ja koska valtaosa ihmisistä tykkää musiikista, musiikki on se komponentti, joka juurruttaa teoksen päähän pitkäksi aikaa.

Säveltäjien lisäksi haluan mainita elokuva-alan tuntemattomia sankareita: äänittäjiä, miksaajia, Foley-artisteja, jne. Moni ei tuu ajattelleeksi, mutta ääni on paljon tärkeämpi kuin kuva jollain tasolla.  Ainakin, moni katsoo todennäköisemmin loppuun videon, jossa on erinomainen ääni, ja kehno kuva, kuin videon, jossa on ultraterävä kuva, ja ääni, josta ei saa mitään selvää.

Äänipuolen kaverit joutuvat tekemään melkoisia ihmeitä, että kuvauspaikalla saataisiin äänitettyä dialogit niin, että niistä saisi jopa selvää kälkikäteen. Meinaan, että tämä on niin vaikeaa, että Suomessa jopa valtaosa ammattituotannoista kärsivät äänestä, josta ei saa mitään selvää. Mikäli kuvauspaikan äänet on käyttökelvottomia, äänipuolen jampat jälleenluovat sen studiossa niin, että kukaan ei huomaa eroa. Lopuksi nämä tyypit miksaavat kaiken kasaan, ja saamme nauttia.

Ainoa huono äänijampoissa on se, että ne tuntee arvonsa liian hyvin. Ne tietää, että ilman niiden työtä, mikään elokuva ei tuu onnistumaan. Jos olet pieni, aloitteleva tekijä, jolla ei ole rahaa taikka yhteyksiä, suosittelen tekemään mykkäelokuvan, koska todennäköisesti et tule löytämään äänityyppiä, joka lähtee mukaan ilmaiseksi. Ainakaan sellaista, joka on pätevä.

Tällaisia tuumia tällä kertaa.

Terveisin

Jevgeni

Pitchauksessa asuva piru

En ole pitchauksen mestari. Voisi jopa sanoa, että olen pitchauksen antimestari. Aina kun yritän perustella, miksi jonkun minun kavereista pitää katsoa joku elokuva, lopputulos on yleensä se, että saan kaverin pikemmin vakuutettua, että elokuvaa ei kannata katsoa.

Minä en myöskään ole myymisen suuri fani, kun puhutaan taiteesta. Ymmärrän, että kuuntelemalla jotain ulkopuolista ihmistä voi saada aikaan elokuvan josta suurempi määrä ihmisiä pitää, mutta itselleni on ensisijaisesti tärkeää, että elokuva on sellainen kuin mä haluan. Minun onneksi valtaosa ihmisistä, joiden kanssa yleensä teen yhteistyötä, luottavat minuun niin paljon, että niille ei tarvitse myydä mitään koommin (Tai sitten ne suostuu mukaan, koska on ystävällisiä, eikä niillä ole tuolloin parempaa tekemistä. Kumpikin syy on mulle ok)

Näistä faktoista huolimatta tajuan, miten tärkeää hyvä pitchaus on, jos tavoitteena on jotain muuta tehdä elokuvia omaan käyttöön. Jotenkin olen aika varma, että jos aikoinaan Spielberg olisi tullut Universalin pomon luokse ja sanonut ”No mulla on tommonen idea. Siinä on vähän semmoinen kakkapökäleeltä näyttävä ufo, joka tykkää suklaakarkeista, ja sitten siinä on poika, ja lopussa poika kuolee, mutta sitten ei kuole. Ja sitten siinä on avaruuspuhelin, joka on tehty mm. sirkkelistä”, niin vastaus olisi ollut ”Ovi on tuolla”, eikä maailma olisi ikinä nähnyt E.T:tä.

Tykkäsin aina ilmaisusta ”piru asuu yksityiskohdissa”. Jos joku kuulee, että ravintolassa tarjottiin koiranruokaa, niin varmasti mielikuva on aivan eri, kuin jos lähtökohtaisesti oltaisiin tarkennettu, että kyseessä on eläinten ravintola.

Haluaisin demonstroida, miten muutaman yksityiskohdan lisäyksellä, elokuva, jonka idea on ”Tyttö jättää pojan toisen pojan vuoksi” vaihtaa genreä muutaman hienovaraisen yksityiskohdan lisäyksellä. Luonnollisesti olisi mahdollista tehdä tuosta rikoselokuva lisäämällä perään ”Poika päättää tappaa tytön”, tai ”Poika päättää perustaa sosiaaliverkon”, jolloin saamme tulokseksi pari Oscaria voittaneen oikeussalielokuvan elementtejä sisältävän draaman, mutta näin pitkälle ei ole tarvetta mennä.

”Tyttö jättää pojan toisen pojan vuoksi” ei herätä itsessään juuri mitään mielikuvia, mitä genreä se voisi olla. Ehkä se on komedia. Ehkä se on melodraama. Lähdetään leikkimään yksityiskohdilla

”Tyttö jättää pojan toisen pojan vuoksi. Uusi poikaystävä on melkoinen ihmissaasta”. Heti syntyy mielikuva, että tytön kohtalo voi saada ikäviä käänteitä. Tarina vaikuttaa heti surullisemmalta tai vakavammalta. Ehkä se on draama, tai jopa tragedia. Ehkä se on tutkielma aiheesta ”emme osaa arvostaa asioita kunnes menetämme ne”

”Tyttö jättää pojan toisen pojan vuoksi. Uusi poikaystävä on melkoinen ihmissaasta, mutta on vaikeampaa löytää parempaa pariskuntaa”. Itse en osaa nähdä tuossa mitään muuta kuin komediaa. Sanoisin jopa tragikomediaa. Selkeästi tämä myös suorastaan huutaa, että tämä tarina on kerrottava pojan näkökulmasta. Varmasti jokainen on samaa mieltä, että on aika hirveää nähdä ihminen, josta edelleen pidät onnellisena sen ihmisen kanssa, josta et pidä (Tietenkin, jos poika rakastaa tyttöä, hän on onnellinen, että sillä on kaikki hyvin, MUTTA MIKSI HELVETISSÄ SE VALITSI SEN SAAKELIN FRUITTARIN, JOKA EI OSAA EDES KERTOA HYVIÄ VITSEJÄ?!?!?!?)

Päivän moraali: Kun menette pitchaamaan, ajatelkaa yksityikohtia tarkasti. Parilla sanalla voi olla iso merkitys!

Terveisin

Jevgeni

 

 

Puhutaan hieman Rendelistä

Kävin tänään katsomassa Jesse Haajan ohjaaman Rendel-elokuvan. Jos parilla sanalla, Rendel oli juuri sellainen elokuva, kun epäilin sen olevan minun traileri-analyysissä. Niille, jotka eivät muista, mitä analyysissäni kirjoitin, tai eivät jaksa lukea sitä, muistutan, että trailerista sai kuvan, että elokuvassa ei ole kauheasti tarinaa, että toiminta on tylsää, ja kaikessa on pyritty pelaamaan varman päälle. Oletin myös, että näissä raameissa elokuva on tehty täysin pätevästi. Se vaan on niin mitäänsanomaton, että mitään ei jää käteen. Toivoin myös, että elokuva menestyy. Ja kaikki nämä kohdat edelleen allekirjoitan. Mieleeni juolahti kuitenkin pari juttua, joista haluaisin puhua alempana.

Maailman menoa

”Rendel loukkaa minua henkilökohtaisella tasolla, enkä saa unta, jos en kerro koko maailmalle, miten homofobinen ja misogyyninen elokuva se on! Pystyttekö kuvittelemaan, että vuonna 2017 (kaksituhattaseitsemäntoista) valkokankaalla näytetään elokuva, jossa rikollinen hahmo, josta meidän ei ole edes tarkoitus tykätä, haukkuu toista miestä alentavasti homoksi. Kyllä. Minä mieleni pahoitin. Olen odottanut viimeiseen asti, että kuvan alareunaan olisi syttynyt teksti ”Elokuvan ohjaaja ja muu tekijäkunta vakavasti tuomitsevat toksisen cis-normatiivisen hetero-maskuliinisuuden”. Sen sijaan siellä näkyivät vain tekstitykset, joissa luki ”What a faggot!”. Minä hyväksyn, että sama hahmo on kiduttanut aiemmissa kohtauksissa miestä, ja ampunut pizza-kuskin, mutta homofobista huumoria, kuten mitä tahansa muutakaan huumoria, en siedä. Ja emme ole vielä edes puhuneet elokuvan naiskuvasta! Kaikki naiset ovat jatkuvasta vaarassa tulla raiskatuiksi ja pahoinpidellyiksi. Ohjaaja ilmiselvästi vihaa naisia! Arvosana: -23/100″

Kari Tapani Rissanen, Helsingin Iltasanomat

Pari sanaa elokuvan saamasta vastaanotosta, ennen kuin siirrymme asiaan. Ymmärrän toki, että on outoa aloittaa elokuva-arvostelu nauramalla elokuvan saamalle vastaanotolle, mutta olen aidosti väsynyt siihen, että valtaosa arvostelijoista lähestyy jokaista elokuvaa äärimmäisen poliittisesti korrektin suurennuslasin kanssa. Ihmiset rakkaat, kuunnelkaa nyt, kaikessa ei tarvitse etsiä jotain, mikä loukkaisi teitä. Se, että elokuva ei edusta kaikkia ihmisryhmiä tasapuolisesti ei tee siitä huonoa. Valamisten ratkaisu on mestariteos, vaikka siinä kaikki pääosat on valkoisia heteromiehiä. Jos elokuva ei AKTIIVISESTI pyri alentamaan jotain ihmisryhmää, ja esittämään tämän hyvänä asiana, se on täysin ok. Ainoa, mikä tekee elokuvasta huonon, on se, että elokuva on huono. Ja Rendel ei ole huono. Siinä on kuitenkin ongelmia, joista pahin on käsikirjoitus. Pieniä spoilerita edessä.

Paria luonnosta vaille valmis

Jopa arvosteluissa, joissa Rendelistä pidettiin, moni arvostelija on myöntänyt, että Rendelin juonessa on paljon toivomisen varaa. Kriittisimmät arvostelijat ehtivät haukkua käsikirjoittaja Pekka Lehtosaaren maan rakoon – miten niin tunnettu ammattilainen voi tehdä näin luokatonta tavaraa.

Moni elokuvientekijä varmasti haluaisi hioa käsikirjoitusta niin kauan, että se on täydellinen. Se valitettavasti ei ole juuri ikinä mahdollista. Tuotannoissa on aina lukuisia ihmisiä mukana, ja niiden aikataulujen synkkaaminen voi olla melkoinen haaste. Monesti, jos elokuvan haluaa saada tehtyä, se pitää laittaa tuotantoon tiettyyn hetkeen mennessä. Ja valitettavasti monesti tämä hetki on reippaasti ennen kuin käsikirjoitus on toimiva.

Ihmisenä, joka on pyörinyt suomalaisessa indie-elokuvien areenalla monta vuotta, olen puhunut ihmisille, ja sain tietää, että Rendel on juuri tuollainen. Lehtosaari ei ollut tekemässä käsikirjoitusta alusta alkaen. Hänet palkattiin keskellä kuvausten virtaviivaistamaan kokonaisuutta, ja mitä minä olen käsittänyt Pekka teki parhaansa. Ennen sitä elokuva oli täynnä pitkää, monotonista, ekspositiotäytteistä dialogia, jossa ei ollut päätä eikä häntää, ja lukuisia dialogeja, jotka eivät johtaneet minnekään. Lopullisessa käsikirjoituksia sellaisia ongelmia ei erityisemmin ollut.

Joku varmasti kysyy, että miksi Lehtosaaren käsikirjoitus ei ollut loppupeleissä edelleenkään hyvä, ja niille minä vastaan, että paraskaan käsikirjoittaja ei välttämättä saa täydelliseksi käsikirjoituksen siinä vaiheessa, kun puolet elokuvasta on kuvattu, ja lyöty lukkoon. Jos jotakin haluatte moittia, niin moittikaa ohjaaja Haajaa, ja tuottaja Norvantoa, koska heistähän kaikki ongelmat lähti. En kuitenkaan lähde sille saralle. Uskon vahvasti, että nämä herrat tekivät parhaansa, jotta elokuva saataisiin tehtyä.

Katsoessani Rendeliä, mieleeni monesti juolahti, että jos tekijät olisivat tehneet tarinasta vielä yhden ”draftin”, eli vedoksen, moni elokuvan ongelma olisi ratkennut  hetkessä. Olen opettanut käsikirjoittamista, ja päässyt lukemaan monia ekoja vedoksia, ja opin havaitsemaan yleisimpiä tyyppivikoja, jotka korjaantuu nopeasti tekemällä vielä yhden vedoksen.

Ennen kuin lähdetään puhumaan, mitä huonoa Rendelissä oli, annetaan myönteistä palautetta siinä, missä se ansaittua. Moni kriitikko on haukkunut Rendeliä siitä, että siinä oli epälineaarista kerrontaa. Meille rinnakkain näytettään, miten Rendel taistelee nykyhetkessä rikollisia vastaan, ja miten hänestä tuli Rendel menneisyydessä. Omasta mielestäni nämä kohtaukset ei ollut vaikeaa erottaa toisistaan, enkä tajua kriitikoita, jotka valittivat, että elokuva tuntui siltä, että kaikki kohtaukset olisi vain heitetty satunnaisessa järjestyksessä valkokankaalle.  Rehellisesti sanoen, pidin tätä epälineaarista ratkaisua vallan nerokkaana. Se mahdollisti ripotella toimintakohtauksia jo elokuvan alkupuolella, ja hieman peittää sitä, että Rendelin syntytarina on kaukana uniikista. Se oli todennäköisesti paras ratkaisu, minkä tekijät olisivat voineet tehdä budjettinsa rajoissa.

Toinen asia, mikä Rendelissä on kutakuinkin kunnossa, on perinteinen kolmen näytöksen draama rakenne. Aikoinaan Norvanto kertoi minulle suositusta, Blake Snyderin kirjoittamasta, Save the Cat -käsikirjoittamisen oppikirjasta, jossa selkokielellä kerrotaan, missä kohtaa käsikirjoitusta minkäkin kannattaa tapahtua, jotta tarina etenisi sujuvasti, ja ilmiselvästi opeissa on pystytty,

Save the Cat -kirjassa kuitenkin on annettu muutama lisäohje, jotka tekijöiltä on valitettavasti päässeet unohtumaan. Suurin niistä ongelmista on se, että päähenkilö tarvitse vastustajakseen jotain aidosti uhkaavaa. Jotain sellaista, mikä saa katsojan miettimään, että selviääkö päähenkilö loppuun asti. Rendelin vastustajat ovat lähinnä vitsejä.

Tarinan edetessä Rendel hakkaa pari tusinaa pikkurikollista. Jollain niistä on ase. Jollain ei. Kenestäkään niistä ei kuitenkaan tunnu olevan pientäkään vaaraa. Ne on tykinruokaa, jota löytyy jokaisesta tarinasta, ja olen valmis antamaan niille anteeksi. Rendel kuitenkin ottaa yhteen myös rikosjärjestön pomon, pomon pojan ja ryhmän ulkomaalaisia palkkasotureiden kanssa, ja yksikään niistä ei toimi.

Rikospomo ei tee mitään muuta, kuin istuu toimistossaan, litkii viskiä ja haukkuu poikansa. Tämä on tunnettu arkityyppi, joka vaati toimiakseen sen, että hahmo luo älykkään mielikuvan tyypistä, jolla on kaikki langat käsissään, ja suunnitelma laskettuna kymmeneksi askeleeksi eteenpäin. Mitään näistä ei löydy.

Rikospomon poika, elokuvan nimellinen pääantagonisti ja sen kätyri Lahtaaja, ovat kliinisiä idiootteja. He saavat pari iskua perille Rendeliin, mutta heidän käytös on niin epäloogista, että ei voi kuin kysyä, että miten ne eivät ole vielä joutuneet vankilaan, tai kuolleet.

Pahin loukkaus on kuitenkin palkkasoturit. Meille näytetään jotain viiden minuutin kohtaus, jossa esitellään heidän väkivaltaista menoa ammatinsa parissa. He saapuvat Suomeen. Ja he kaikki kuolevat käytännössä parissa pienessä käsirysyssä. Etenkin minua otti päähän niiden johtaja Radek, jonka Rendel liiskaa tiputtamalla sen päälle auton.  Ehkä tekijät yrittivät toistaa Kadonneen aarteen metsästäjistä tutun kohtauksen, jossa Indy ampuu ison miekkasankarin, mutta he epäonnistuivat. Se ei ollut hauska. Se tuntui siltä, että heillä ei vaan ollut varaa oikeaan toimintakohtaukseen.

Toinen asia, mitä Snyder opetti, on se, että elokuvaan ei kannata laittaa mitään, mikä ei kunnolla johda mihinkään. Ja Rendel on täynnä sellaisia kohtauksia. Pahin on varmaan naisreportterihahmo, joka nopeasti vilahtaa alussa, ja sitten lopussa toimii pakollisena ”daamina vaarassa”. Tämän hahmon olisi voinut leikata pois, tai yhdistää samaan syssyyn parin muun hahmon kanssa, ja mikään ei olisi muuttunut.

Hahmot ovat muutenkin Rendelin isoin puute. Rendelissä ei ole hahmoja. Rendelissä on kaksiulotteisia arkityyppejä. Miehet ovat arkityyppejä. Naiset on arkityyppejä. Tekijät eivät kuitenkaan ole seksistejä. He kirjoittivat kaikki yhtä heikosti.

Lisäksi elokuva on täynnä aukkoja, joihin vastausta ei anneta. Tämä voi olla jotain pientä, kuten se, että jää mysteeriksi, miten Rendel syö, tai ylipäänsä pysyy hengissä. Tai tämä voi olla jotain suurta, kuten se, että meille ei missään vaiheessa edes anneta vinkkiä, mikä tämä rokote on, mitä rikosjärjestö yrittää viedä kehitysmaihin, ja miksi.

Ja kaikki nämä asiat olisi varmasti pystynyt korjaamaan, mikäli ennen elokuvan kuvausten alkua oltaisiin tehty vielä yksi tai kaksi vedosta. Lopputulos on kuitenkin mitä on. Se palvelee elokuvaa kestonsa ajan, mutta ei sen enempää.

Teknistä nipotusta

Rendel on tehty pätevästi, kuten olen päätellyt trailerista.  Suomalaiseksi elokuvaksi, varsinkin sellaisen, jonka budjetti on 1.5 miljoonaa, Rendel näyttää todella hyvältä. Varoitan kuitenkin, Rendelin ulkonäkö ei tule olemaan kaikkien mieleen. Henkilökohtaisesti en tykännyt monista ratkaisuista.

Tämä on vallan subjektiivista, mutta Rendel on hyvin tyylitelty elokuva. Kuvasto on valaistu milloin milläkin värillä: punaisella, violetilla, keltaisella. Välillä jopa kohdissa, jossa luonnollisempi valaistus olisi toiminut paremmin. (Näin lempiesimerkkinäni, kun eräs hahmo lukee lapselleen iltastua, koko kohtauksessa on purppura sävy ilman mitään sen suurempaa syytä). Rendelillä on myös erittäin korkeakontrastinen kuva, mikä saa kaiken näyttämään todella luonnottomalta, jos ei sellaisesta tyylistä tykkää.

En tiedä, johtuiko tämä Finnkinon Tennispalatsin 7 salin projektorin asetuksista, vai siitä, että tekijät viime tingassa säätivät väriasetukset övereille tasoille, mutta koko ajan minua ei jättänyt fiilis, että katsoisin jotain tv-sarjaa. Kaikki näytti digitaaliselta sanan pahimmassa mielessä. Kun katsoin traileria kotikoneeltani, en kokenut vastaavaa efektiä.

Muuten kaikki palveli asiaa, eikä koommin silittänyt vastakarvaan. Musiikki oli mitäänsanomaton, eikä jäänyt mieleen, mutta harvassa nykyelokuvassa on sellaista musiikkia. Editointi ei ollut turhan nopeaa, ja kaikesta sai hyvin selvää, vaikka moni kohtaus sijoittui pimeisiin tiloihin.

Yhteenveto

Olen varma, että jos Rendel ei olisi ”ensimmäinen suomalainen supersankarielokuva” (jota se ei todellisuudessa edes ole), vuonna jona teatteriin tuli Guardians of the Galaxy Vol.2 ja Logan, se olisi unohtunut vartissa sen jälkeen, kun olen sen katsonut.

Näytöksessä, jossa olin, oli noin 15 ihmistä, vaikka kyseessä oli sunnuntai-ilta. Olen käynyt näytöksissä, jotka olivat aamukymmeneltä keskiviikkona, ja ihmisiä oli reippaasti enemmän. Tässä valossa Rendelin tulevaisuus ei näytä kauhean hyvältä. En tiedä, että tuleeko se maksamaan itseään takaisin.

Myös ylikorrekti valtavirtakritiikki syövyttää elokuvan mahdollisuuksia menestyä. Keskivertoihminen lukee itkupotkun makuisen valituksen, ja jättää menemättä elokuviin, koska automaattisesti uskoo, että elokuva on huono.

Haluan kuitenkin onnitella tekijöitä ja toivottaa heille kaikkea hyvää! Rendel ei ole täydellinen, ja projektina se on paljon kiinnostavampi, kuin elokuvana, mutta jos katsoo jenkkiläisiä elokuvia, ennen kuin syntyi Iron Man, teattereihin tuli Ghost Rider ja Fantastic Four. Rendel on kohtuullinen avaus, josta on hyvä jatkaa. Ehkä jossain vaiheessa saamme Suomeen oman, toimivan supersankarielokuvauniversumin!

Terveisin

Jevgeni

Huippuunsa hiottu keskinkertaisuus

Elokuvientekijänä minun on mukavaa nähdä, kun minun tutut (ja myös niiden tutut) onnistuu ammatissaan. Minun on mukavaa nähdä, miten joku suomalainen elokuva aidosti huomataan maailmalla. Minun on mukavaa nähdä, kun joku findie-tuotanto saa kunnon levityksen. Minun on mukavaa nähdä näitä asioita, koska ne antavat minullekin toivoa, että minäkin saatan onnistua.

Pari päivää sitten nettiin tuli Rendel-elokuvan tuore traileri. Rendelissä on tekijöinä muutamia tuttuja. Rendel on päässyt Cannesiin. Rendel on pohjimmiltaan findie-tuotanto. Tämän lisäksi minä olen supersankarileffojen suurkuluttaja. Kaikesta tästä huolimatta traileri ei herättänyt minussa juuri mitään räikeitä tunteita…

Ennen kuin siirrytään asiaan, suosittelen kaikille, jotka eivät ole sitä vielä nähneet, vilkaisemaan kyseisen trailerin alempana. Huolimatta kaikesta silti toivon kovasti, että tämä elokuva menestyy:

Traileri on tehty aivan pätevästi. Ilmiselvästi käytössä oli huippuluokan kalustoa – kuva on laadukasta. Kuvaaja selkeästi osasi sommitella kuvan. Valaisija osasi valaista oikeasta kulmasta. Editoija osasi varmistaa, että mikään kuva ei näy liian pitkään. Säveltäjä teki, ehkä hieman geneerisen, mutta toimivan biisin. Teknisesti kaikki näyttää olevan hyvin. Mikä mättää?

Katsoessani Rendelin traileria tajusin vihdoinkin, mikä vaivasi minua ns. Uuden aallon kotimaisissa genre-elokuvissa (Jatkossa UAKGE) kaikki pari viimeistä vuotta. Tiivistettynä tämä ongelma kuului näin: ”Yhden idean varassa elävä pienen budjetin rajoittama huippuunsa hiottu keskinkertaisuus.”

Kuulostaa aika rajulta ja ikävältä, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä?

Yhden idean tähden

Elämme aikaa, kun mediaa tulee joka suunnasta. Elokuvateattereihin tulee ainakin 2-3 uutta elokuvaa viikoittain. Televisiosta tulee lukuisia sarjoja, jotka voivat kilpailla laadultaan monen elokuvan kanssa. Internet on täynnä luovaa porukkaa, joka puskee videosisältöä tehosyötöllä. Eikä saa mitenkään unohtaa pelejä, kirjoja, musiikkia ja muita viihteen muotoja. Kilpailu on hävyttömän kovaa. Jos haluat, että teoksesi huomataan, niin siinä pitää olla ” se juttu”, joka selkeästi erottaa sen kilpailijoista.

Mikä on tämä ns. ”se juttu”?  Se voi olla vaikka mitä. UAKGEssa on nähty erilaisia lähestymistapoja.  Anselmi – nuori ihmissusi -elokuva yritti saada tuulta siipien alle saamalla mukaan näyttelijäksi Ron Jeremyn. Bunny the Killer Thing ratsasti hävyttömyyden maineella. Rendel otti strategiakseen mainostaa itseään ensimmäisenä suomalaisena supersankarielokuvana.

”Se juttu” on itsessään aika kiusallinen ryökäle. Sen ei nimittäin tarvitse olla totta (ainakaan kokonaan). En ole nähnyt Anselmia, mutta minulla on vahva fiilis, että Ron Jeremyn ruutuaika rajoittuu muutaman sekunnin kameoon. Bunnyn tekijät usein puhuivat siitä, miten paljon paheksuntaa elokuva on aiheuttanut, mutta loppupeleissä koko homma rajoittui Kalle Kinnusen ja dome.fi-sivun ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Toivottavasti tämän leffan tekijät eivät enää ikinä saa töitä. 0/5” -henkisiin itkupotkuraivariarvioihin. (Bunnyyn me muuten vielä palataan, koska minulla on siitäkin asiaa). Mikä tulee Rendeliin, niin ensimmäinen kotimainen supersankarielokuva on sellainen vain, jos puhutaan sellaisesta, joka on päässyt teattereihin asti. (Näin heti mieleen juolahtaa muutaman vuoden takainen Yövartija ja yksi lyhytelokuva, jonka nimeä en muista, mutta joka kertoo siitä, miten Megakylän supersankari on kuollut, ja sen hautajaisissa selviää, että kukaan ei tykännyt koko kaverista. Jos joku tietää tän lyhärin nimen, saa toki kertoa mulle.)

”Se juttu” on idea, joka auttaa elokuvan nousemaan pinnalle. Valitettava totuus on se, että se ei aina riitä pitämään elokuvaa pinnalla kauhean pitkään. Paraskin markkinointi ei saa myytyä koommin tuotetta, jonka ainoa kantava voima on ”se juttu”. Olkoon idea vaikka kuinka hieno ja mahtava, se pitää myös toteuttaa.

Näin esimerkkinä otetaan kaksi teosta Tähtien sota  (1977) ja Eragon (2006). Molemmat ovat malliesimerkkejä ns. monomyyttitarinasta. Jostain syystä kuitenkin ensimmäistä edelleen katsotaan 40 vuotta myöhemmin, ja jälkimmäistä muistaa vain minunlaiset kävelevät roskatiedon kirjastot. Katsoin Eragonin joskus monta vuotta sitten, kun se tuli telkkarista, eikä se muistaakseni ollut erityisen huono. Se oli muistaakseni ihan pätevästi tehty elokuva. Siinä ei vaan ollut mitään, mikä saisi minut muistamaan kokemusta vuosienkin jälkeen. Lohikäärmeratsastajat olivat ideana siistejä, mutta käytännössä niissä ei ollut kantavaksi voimaksi.

Rendelin trailerista sain saman viban. Se on tehty oikein hyvin, mutta jos siitä ottaa pois ensimmäisen ja kotimaisen, niin tuloksena saadaan vain pienen budjetin supersankarielokuva.

Tiukat raamit

Ei ole sellaista asiaa kuin ”rajaton budjetti”. Jopa Hollywoodissa, jossa budjetit liikkuvat sadoissa miljoonissa, jossain vaiheessa joku tuottajapamppu tulee väliin ja sanoo, että hana on pistettävä kiinni, koska muuten homma menee taloudellisesti epäkannattavaksi. Moni on varmaan kuulutkin sen tarinan, että James Cameron halusi kuvata Avatarin heti Titanicin jälkeen, mutta 90-luvun loppupuolella teknologia ei vielä ollut kylliksi kehittynyttä, ja täten elokuva olisi vaatinut 400 miljoonan budjetin, johon yksikään studio ei suostunut.

Supersankarielokuvat on liki puhtaasti yhdysvaltalainen genre. Olkoon elokuva vaikka peräisin Namibiasta, sitä tullaan aina vertaamaan yhdysvaltalaisiin edustajiin, joiden joukosta löytyy about kaikki supersankarielokuvien kultaiset standardit.

Yhdessä nämä kaksi ongelmaa johtavat kahteen ongelmaan, jotka trailerista päätellen, ovat Rendelissä enemmän, kuin vahvasti mukana.

Aluksi pienempi ongelma, joka ei ole kriittinen, mutta voi olla silti vallan tuhoisa kokonaisuuden kannalta. Kuten aikaisemmin on mainittu, supersankarileffat eivät ole Suomelle tyypillistä genreä. Niitä ei olla täällä käytännössä ikinä tehty teollisella tasolla, joten ratkaisuja on joko pakko ottaa ulkomailta, tai keksiä omia, joita ei olla vielä testattu toimiviksi. Itsessään tämä ei varsinaisesti ole ongelma, sillä tekemällä oppii, mutta kun henkilökohtaisesti saan Rendelistä fiiliksen, että ideat on otettu, mutta niitä ei olla muistettu sovittaa suomalaisiinn reaaleihin.

Tämä ei välttämättä ole vika, vaan taiteellinen ratkaisu (ja mikäli näin, se ei estä minua pitämästä sitä kyseenalaisena), mutta vaikka Rendel sijoittuu Suomeen, trailerin kuvasto on suoraan Jenkeistä. Näin esimerkkinä, missä päin Suomea kukaan on nähnyt palavia roskatynnyreitä, joiden ympärillä pummit lämmittelee. Minä en ainakaan ole. Ymmärrän, että pussikaljailu Alepan edessä ole yhtä visuaalista, mutta se on ainakin suomalaisempaa.

UAKGEn kulmakiviin kuuluu se, että elokuvia tehdään pitäen mielessä ulkomaan markkinoita (Ja tulevaisuudessa on tarkoitus hieman puhua markkinoista, taloudesta ja sen sellaisesta).  Tässä valossa ymmärrän palavien roskatynnyrien olemassa olon; tuottajien mielestä, nähdessään tuttua kuvastoa, ulkomaalainen katsoja voi helpommin samaistua.  Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että tämä tulos ei ole taattu. (mm. TV-sarja Sorjonen, joka kovasti yritti olla ruotsalaisen tanskalainen nordic noire, mutta lopputuloksena ei tyydyttänyt juuri ketään)

Pahoin pelkään, että tässä voi käydä niin, että kun ulkomaalainen kuulee ”eka suomalainen supersankarileffa”, hän menee katsomaan odottaen, että siinä tuulipukuun pukeutunut Saunaman hakkaa tyyppejä Nokian kännykällä. Ennakko-odotuksilla on suuri vaikutus siihen, miten katsoja kokee elokuvan. Kun Saunamanin sijaan katsoja saa jotain sellaista, mistä puuttuu odotettu identiteetti, hän pettyy. Tämä toki on kuitenkin vain spekulaatiota trailerin perusteella.

Ja tästä me päästään siihen isompaan ongelmaan.

Kuvien välistä lukeminen

Keskivertokatsojaa ei kiinnosta, millä budjetilla elokuva on kuvattu. Katsojaa kiinnostaa, että hän viihtyy. Virallisten tietojen mukaan Rendelin budjetti olisi reilut 1.3 miljoonaa euroa. Epävirallisesti sanoisin, että sen summan voi helposti jakaa kymmenellä.

En sano, että tämä on totta Rendelin tapauksessa, mutta inside-tietona tiedän, että Suomessa, jopa teollisella puolella, puhumattakaan indiestä, budjettiin monesti lasketaan ns. tuotantoarvo. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että budjettiin laitetaan myös sellaisia rahoja, joita ei olla ikinä käytetty. Esimerkiksi Suomen näyttelijäliiton mukaan näyttelijän pitäisi saada noin 800-1100 euroa per kuvauspäivä. Sinulla on kymmenen näyttelijää, jotka olivat 10 päivän ajan kuvauspaikalla. Kukaan ei saanut senttiäkään, ja siitä huolimatta elokuvan budjetti on jo suunnilleen 100 tuhatta euroa.

Vertailun vuoksi otetaan muutama edullinen amerikkalainen supersankarielokuva. Super maksoi 2.5 miljoonaa. Defendor maksoin 4 miljoonaa. Kick-Ass pisti kunnolla haisemaan ja maksoin 30 miljoonaa.

Budjetti ei itsessään laadun tae. Batman v Superman joidenkin arvioden mukaan maksoi markkinointikustannuksineen liki puoli miljardia, ja kaikki me tiedämme, millainen sekamelska siitä tuli . Toisaalta taas Kevin Smithin Chasing Amy (1997), joka ei varsinaisesti supersankarielokuva ole, mutta pyörii vahvasti supersankarisarjakuvien ympäri, maksoi 250 tuhatta, ja se edelleen koskettaa ja naurattaa ihmisiä tähän päivän saakka.

Mutta Rendel pyrkii ulkomaan markkinoille. On siis käytännössä aivan mahdotonta olla vertaamatta sitä muihin elokuviin. Mitä pienempi budjetti, sen enemmän rajoitteita. Millä keinoin sitten pitäisi vakuuttaa katsoja antaa mahdollisuus, jos sinun budjetti on silti puolta pienempi, kuin lähimmän kilpailijan? Mahdollisia teitä on kaksi, ja koen, että Rendelin traileri epäonnistuu vakuuttamaan kummallakaan tavalla.

Kun sinulla on rajallinen budjetti, kilpailu visuaalisesta loistosta Hollywoodin kanssa, on silkkaa taistelua tuulimyllyjä vastaan.  Joudut tekemään erilaisia ratkaisuja. Itse uskon, että on olemassa kolme tapaa lähestyä tilannetta:

• Ensimmäisenä vaihtoehtona voit yrittää kääntää rajoitteet ratkaisuksi. Tähän voisi esimerkiksi luetella alkuperäiset found footage -elokuvat, kuten Blair Witch Project, joissa pieni budjetti piilotettiin ”dokumentaarisuuden” taakse. Kamera heilui ja kuva oli rakeista, mutta se ei häirinnyt, koska tuntui se luonnolliselta siinä teoksessa. Tässä ratkaisussa on kuitenkin se vaara, että katsoja ei osta niitä kauneusvirheitä ratkaisuina, vaan kokee ne virheinä.
• Toinen vaihtoehto on yrittää peittää rajoitteet mielikuvituksella. Tähän voisi esimerkiksi luetella alkuperäisen Sharknadon. Sharknadon tehosteet eivät tule ikinä voittamaan Oscaria, mutta mitä väliä, jos trailerissa tyyppi halkaisee moottorisahalla taivaalta tippuvia haita. Et ehkä saa teknisesti kauneinta teosta, mutta saat taatusti jotain, missä konseptista on otettu kaikki irti. Tässä puolestaan on vaarana, että luovuus ylittää budjetin niin paljon, että teos tulee näyttämään katsojan silmissä täysin keskeneräiseltä.
• Kolmas vaihtoehto on puhtaasti pysyä budjettien rajoissa. Asiat tehdään joko teknisesti täydellisesti, tai niitä ei tehdä lainkaan. On mahdollista olla luova tässäkin, jolloin miljoonalla dollareita syntyy indonesialainen The Raid (2011), joka saa monet kymmeniä miljoonia maksaneet elokuvat häpeämään toiminnallaan. Valitettavasti monesti tämä johtaa tylsään tulokseen, jossa potentiaali katosi pelkoon olla epätäydellinen.

Toistan vielä kerran, että arvioin Rendelin traileria, enkä lopullista elokuvaa, jossa asiat saattavat olla toisin, mutta minulla on vahva tunne, että se otti yllä mainittujen lähestymistapojen kaikki huonoimmat puolet.

En ole jaksanut tehdä tarkkaa tilastotutkimusta, mutta päällisin puolin trailerin kuvasto koostui liki kokonaan pimeässä kuvatuista puoli/lähikuvista. Joku sanoo, että taiteellinen ratkaisu. Kokemuksesta sanon, että todennäköisemmin yritys säästää (kääntää rajoitteet ratkaisuiksi).

Voisi luulla, että kuvaaminen pimeässä on vaikeampaa, kuin päivänvalossa, koska siinä tarvitaan enemmän kalustoa. Tämä on totta jossain määrin, mutta toisaalta harvemmin ammattituotannoissa valoisallakaan kuvataan ilman lisävaloa, ja jos rehellisiä ollaan, kun sulla on rekallinen valokalustoa, ei sillä enää niin paljon väliä ole, että raahaako kuvauspaikalle kahdet vai kolmet valot.

Pimeys on kuitenkin melkoinen siunaus lavastajille, puvustajille, tehosteiden tekijöille ja muille visuaalisen totutuksen tyypeille.  Se nimittäin antaa hyvällä omatunnolla tehdä työnsä huonommin. Miksi vaivautua hiomaan yksityiskohtia, jos niitä ei kuitenkaan kukaan näe. Ja tämä ei ole moite Rendelin tekijöille. Hollywoodin miljoonatuotannoissa on sama juttu (Näin esimerkkinä Nälkäpelien lopussa juoksevat CGI-mutanttikoirat).

Puoli- ja lähikuvien pitäisi taas hankaloittaa kuvauksia. Niissähän näkyy kaikki yksityiskohdat, joten ne vaati enemmän työtä. Eikö? Kyllä, tämäkin pitää paikkansa, mutta ei saa unohtaa skaalaa. Kun sinulla on tiukasti rajattu kohde, sinun ei tarvitse koommin miettiä, miten se heittää varjoa, koska se on about ainoa asia, joka kuvassa näkyy. Eikä sinun tarvitse maskeerata koko käden peittävää palovammaa, jos kuvassa näkyy vain pikkurilli. Ja on absoluuttisen hämmästyttävää, miten paljon säästää tehosteissa, jos ei tarvitse digitaalisesti poistaa mattoja stunteissa, jos ne on kaikki kuvan ulkopuolella.

Toisaalta, mitä väliä, miten asioita on kierretty, jos se näyttää hyvältä ja kiehtovalta. Olen aivan samaa mieltä.  Ehkä Rendel onnistuu yllättämään meidät jollain mahtavilla visuaalisilla nikseillä? Ehkä siinä on jokin tajuntaa räjäyttävä toimintakohtaus, joka ei ehkä ole 100% teknisesti täydellinen, mutta se on niin luova, että se saa anteeksi. Valitettavasti ei…

Kuten on jo todettu, Rendel pysyy ahkerasti yhdysvaltalaisen supersankarielokuvan jalan jäljissä. Kun yritän muistella kaikkia trailerissa nähtyjä ns. moneyshotteja, en pysty muistamaan mitään, mitä en olisi nähnyt tehtynä paremmin, luovemmin, tai massiivisemmin, jossain jenkkivastineessa.

Mitä mieleenpainuvaa oli Rendelin trailerissa? Pari ripustettua tyyppiä, joiden selkiin on leikattu kirjaimet? Marvelin Punisher maustettuna Zorrolla. Tappelu pimeässä jotain muskelijäbää vastaan? Batman teki sitä (Paitsi, että Batman hakkaa yleensä 10 tyyppiä samaan aikaan). Päähenkilö kävelee pois räjähtävästä rakennuksesta? Tämä tunnetaan nimellä Cool guys don’t look at explosions, ja se on sen tason klisee, että sitä ei edes pitäisi enää edes käyttää, kuin ironisesti. Ja ymmärrän toki, että tässä vaiheessa on enää vaikea keksiä jotain uutta, mutta Rendel näyttää kovasti siltä, kuin Batman, Ghost Rider, Spawn ja Daredevil oltaisiin risteytetty jossain pimeässä laboratoriossa.

Hyvä on, sanoo joku, ei ole omaperäisin tuote, mutta se on kaikesta huolimatta tehty hyvin teknisellä tasolla. Ja kyllähän se on. Koen, että tässä vaiheessa on sopivaa heittää mukaan asiaan sopivan vertauskuvan. Ravintolassa tarjotaan kahta ruokaa: täydellisesti keitettyä perunaa nakkikastikkeella ja jonkun verran kärähtänyttä Kobe-härän pihviä. Peruna on ehkäpä teknisesti paremmin tehty, mutta sitä on syöty niin monesti, että se ei enää jaksa enää innostaa. Kobe-härkää en taas ole ikinä maistanut, ja vaikka se ei ole priima-versiossaan, siitä saa varmasti uutta kokemusta.

Rendelin traileri siis jätti minulle visuaalisesti tylsän kuvan. Mikä on se toinen puoli, josta mainitsin, ja joka ei onnistunut vakuuttamaan minua…

Sisältö ratkaisee

Hyvän traileri on ehkä jopa suurempi haaste, kuin tehdä hyvän elokuva. Elokuvassa sinulla on pari tuntia aikaa tyydyttää katsojaa, mutta trailerin pitää tehdä saman parissa minuutissa.

Trailerita on joka lähtöön. Jotkut trailerit valloittavat katsojan audiovisuaalisella toteutuksella. Kohtalaisen uutena esimerkkinä voidaan ottaa Kingsman; The Golden Circlen traileri oli niin energinen ja mukaansatempaava, että katsoin sen ainakin viisi kertaa putkeen.

Traileri voi olla tempata mukaan jollain kikalla. Girl with the Dragon Tattoo -elokuvan alkuperäinen teaseri ja sen nopeatempoinen leikkaus Immigrant Song -coverin taustoittamana, ei kerro elokuvasta juuri mitään, mutta se on esitetty sellaisella paineella, että sitä ei helposti unohda.

Traileri voi vaikuttaa tunnelmalla. On ehkä hävytöntä nostaa esille klassikon, mutta Alien (1979) traileri jo ekalla kuvallaan luo käsittämättömän ahdistavan fiiliksen. Hyvällä tavalla ahdistavan. Alien ei ole minun top 10:ssä, mutta sen traileri saa minut haluamaan nähdä sen uusiksi saman tien.

Ja sitten on olemassa Rendelin traileri. Siinä ei ole mielenpainuvia kohtauksia. Siinä ei ole kikkaa. Enkä saanut siitä juuri mitään tunnelmaa. Ainut asia, mikä olisi voinut nostaa vielä sen uudelle tasolle olisi juoni.

Elokuva-alalla on menossa yksi ikävä trendi: trailereihin tungetaan käytännössä koko elokuva loppuratkaisua myöten. Näin esimerkiksi voimme mainita The Amazing Spider-Man 2 tai jo mainitun Batman v Supermanin, joissa kirjaimellisti molemmissa taisi näkyä parhaimillaan elokuvan vika shotti.

Tässä valossa voisi ehkä kiittää Rendelin tekijöitä, koska ne eivät menneet spoilaamaan koko elokuvaa. Valitettavasti itse koen, että jos katsottuasi elokuvan trailerin tiedät siitä vain nimellisesti enemmän, kuin katsottuasi päälle vuosi sitten ilmestyneen teaserin, niin ollaan pahasti metsässä. Pahimmillaan tämä voi tarkoittaa, että elokuuvassa ei ole juonta.

Käytännössä kaikki, mitä tiedän Rendelin sisällöstä, on peräisin joko lehtijutuista tai tästä Rendel-prototyypistä, johon törmäsin Youtubessa tehdessäni tätä artikkelia. (Aika mystinen video muuten. Siinä on paljon samoja asioita, joissa valitin tässä, mutta sain siitä paljo enemmän irti. Voisi jopa sanoa, että se saa minut innostumaan enemmän, kuin teaseri ja traileri yhteensä)

Toki on mahdollista, että traileriessa ei näytetty niitä parhaita paljoa, mutta vahvasti epäilen. Meinaan, jos vertaa jenkkivastineihin, joita tässä yritetään jäljitellä, Rendelin trailerin parhaat otokset menee just ja just siellä päin filleristä, joka sijoittuu niiden moneyshot-kohtauten väliin.

Mitä tehdä?

Mikäli elokuva on sellainen, kuin päättelin trailerista, niin valitettavasti siinä ei voi enää paljoakaan tehdä, kun elokuvan previkkaversiota näytettiin äskettäin Cannesissa. Epäilen vahvasti, että kukaan lähtee kuvaamaan mitään uusiksi jonkun ylikriittisen blogin takia.

Jos olisin elokuvan tuottaja, ohjaaja tai levittäjä, yrittäisin puskea parin kuukauden päästä uuden trailerin, joka olisi jotenkin uniikimpi (Ja minä ymmärrän täysin, miten vaikeaa on tehdä mitään uniikkia).

Toivottavasti Rendelistä tulee jättihitti, ja tekijät tekevät jatko-osan, joka tulee korjaamaan kaikki viat, jotka havaitsin trailerissa.

Rendelin taustoilla pyörii paljon hienoa porukkaa. Olen kuullut vain pelkkää hyvää kuvaaja Tero Saikkosesta. Miika J. Norvanto ansaitsee minun ikuisen kiitollisuuden siitä, että yrittää saada suomalaiseen elokuvakulttuuriin muutakin kuin lähiödraamoja. Alina Tomnikov on rajattoman sympaattinen nuori nainen, josta olen pitänyt sen jälkeen, kun katsoin Gideonin. Mikko Löppönen on HMCn, yhden tärkeimmän indie-porukan perustajista ja koreografian mestari. Ja varmasti myös muut Rendelin tekijät on huippuporukkaa, joiden kanssa mielelläni tekisin yhteistyötä, jos ne tämän tekstin jälkeen vielä haluavat tehdä sitä.

Minä haluan uskoa parempaan! Dome.fi sivulla mainittiin, että Rendelissä näkyy sellaista, mitä ei löydy mistään muusta supersankarielokuvasta. Minä haluan uskoa, että olen väärässä ja Rendel on mestariteos ihan vaan jo sen vuoksi, että olen kuullut, että tekijät uskovat projektiin niin kovasti, että ohjaaja panttasi talonsa saadakseen elokuvan rahoituksen kuntoon, ja tuollainen henki saa minulta vain pelkkää kunnioitsta. Itse en moiseen pystyisi.

Syyskussa minä parhaani mukaan unohdan kaikki ennakkoluuloni, ja luultavasti jo 22. päivä kävelen Finnkinon kassalle ja ostan lipun Rendeliin. Mahdollisesti otan mukaan jopa pari kaveria. Ja me ehkä jopa saadaan paljon nautinnollisia hetkiä. Mutta tämä kaikki vasta syksyllä.  Toivotaan, että UAKGEn kultakausi alkaa Rendelistä!

Terveisin

Jevgeni

P.S. Ensi kerralla potkitaan hieman SESiä ja Suomen perinteistä elokuvateollisuutta!