Minulla on eräs hyvä tuttu. Sellainen tuttu, joka ei ole missään tapauksessa paras kaveri, mutta johon suhtautuu myönteisesti, ja jonka kanssa me olemme auttaneet toisiamme projekteissamme muutamaan otteeseen. Tämä tuttu on harrastanut musiikkia pitkään, ja jonkun aikaa sitten hän oli vallan aktiivisesti mukana tekemässä biisiä, joka rikkoi ensiksi kultarajan, ja sitten vielä platinarajan. Kaverina olen iloinen tutun puolesta. Kaiken kauniin ystävänä olen pettynyt. Kuten saattaa arvata, lievästi sanottuna, en oikein tykkää siitä kappaleesta.
En mene sanomaan, että tämän kyseiseen kappaleen menestyminen olisi koko maailman musiikin ystävien musta päivä, enkä todellakaan menetä asian takia yöunia. Meinaan, että valtaosa musiikista, joka nykyään pyörii radiosta on sitä tasoa, että jos välittäisin asiasta, kuolisin univajeeseen jo joskus viisi vuotta sitten*.
Rehellisesti sanoen, ei tämä kappale ole poikkeuksellinen erikoinen. Se perustuu vi-V-IV-ii -kierteeseen, joka on about niin peruskierre kuin popissa kuulee, mutta ei se huono juttu itsessään ole, ja jos täytyy jotain siitä kappaleesta sanoa, niin siinä on ihan tarttuva syntikkariffi. Kappaleen vokaalit on käsitelty vahvasti autotunella, mikä kyllä ärsyttää, mutta kait minä olen hyväksynyt sen faktan, ettei kaikki voi olla Annie Lennoxeja ja Freddie Mercuryja, ja autotune on tullut jäädäkseen. Mikä sitten silittää mua niin paljon vastakarvaan? Lyriikat.
Kappaleen lyriikat on, näin kauniisti sanottuna, järjetöntä paskaa. Piste. Ne on ihan helkkarin mauttomat. Ei maailman mauttomimmat*, mutta juuri sillä tavalla mauttomat, jotka saavat mut näkemään punaista. Semmoista kamaa, jonka kait pitäisi olla seksikästä, mutta joka herättää vahvaa halua ruveta elinikuiseen selibaattiin. Ja tottakai nämä lyriikat on ’pilke silmäkulmassa ja kieli poskella’ tehty, mutta se, että jokin on tehty vitsillä, ei ole syy olla huono.
Minä en ole mauttomien kappaleiden yläpuolella. Kirjoittaessani tätä juttua mielenkiinnosta kuuntelin YouTubesta kappaleita, joille hihiteltiin ala-asteella, kuten Oranssin paskan tuotantoa. Ei kyllä ollut sellaista musiikkia, mitä aikuisiällä kauheasti viitsi kuunnella, mutta en kokenut oloani likaiseksi, vaikka siinä laulettiin mm. siitä, miten pedari raiskaa lapsia. Tämän kaverin kappaleen jälkeen kuitenkin mun tekee mieli mennä saunaan.
Sanon rehellisesti, minä en välitä lyriikoista juuri ikinä. Minulle musiikki tarkoittaa ensisijaisesti melodiaa. Pystyn nimeämään lukuisia kappaleita, joissa vihaan sanoja, mutta pystyn kuuntelee hyvän melodian vuoksi. Tähän mennessä en ole nähnyt yhtäkään päinvastaista esimerkkiä. Tämä kappale saattaa olla eka kerta, kun lyriikat pilaa mulle biisin.
Voisin myös puhua tämän kappaleen musiikkivideosta, mutta arvostan aikaani liikaa, että kulutan siihen yhtään sen enempää aikaa, kuin multa meni sen katsomiseen. Sanotaanko näin, että se video saa Luokkakokous-elokuvat tuntumaan Monty Pythonilta.
Paskalla on tapana myydä. Ei mitään uutta auringon alla. Valitettavasti.
Periaatteen hinta
Tykkään ajatella, että olen omistanut elämäni sellaisen taiteen luomiselle, joka opettaa ihmisille jotain hyvää, jotain aitoa, jotain ikuista. En ole välttämättä pyhimys, ja olen ollut mukana tekemässä projekteja, jotka eivät välttämättä koommin edistäneet asioita, joita pyrin edistämään. Joskus osallistuin sellaisiin projekteihin auttaakseni kavereita. Joskus olen osallistunut sellaisiin projekteihin puhtaasti rahasta. En ole kuitenkaan ikinä osallistunut projektiin, jonka koin haitallisiksi minun ihanteiden edistämisen kannalta. Voin rehellisesti sanoa, että maailmassa ei ole yhtäkään projektia, jota kadun tehneeni, koska se tuntuisi itseni pettämiseltä***.
Iän myötä olen kuitenkin ruvennut kysymään itseltäni, miksi edes vaivaudun. Yksikään minun omista projekteista ei saanut tuulta siipien alle. Tekemäni lyhärit ja musiikkivideot saivat korkeintaan pari tuhatta katsojaa, ja yleensä ei sitäkään. Tekemääni täyspitkän ensi-iltaan tuli 30 ihmistä, ja nekin kaikki olivat kavereita ja sukulaisia. Asiaa ei auttanut edes se, että minä ja tekijäporukkani mainostimme suht. aktiivisesti, että meillä on ilmainen sisäänpääsy, ja ”tarjolla muutakin kuin popocornia”.
Jätetään videoitteni laatu toistaiseksi pois yhtälöstä. Omasta mielestäni ne on kaikki vähintään kivoja, ja jos ottaa huomioon resurssit, joilla ne on tehty, niin suhteellinen laatu vain kasvaa. Tietenkään katsojia ei edelleenkään kiinnosta, millä resursseilla mikä on tehty, niin kauan kuin se viihdyttää niitä, mutta toisaalta Youtube on täynnä miljoonia katsomiskertoja saaneita videoita, jossa joku selittää kännykkäkameran edessä päivästään. Kysymys on tasan tarkkaan vain siitä, että kiinnostaako ketään se, mitä teen. Ilmeisesti ei kiinnosta.
Voi toki kysyä, että täytyykö ketään kiinnosta? Ei välttämättä. Luonnollisesti, jos tekee taidetta elättääkseen itsensä, niin aivan varmasti kiinnostaa, mutta jos tekee huvikseen, niin eikö palkkioksi riitä, että saa nautintoa prosessista? Riippuu.
Nauttiminen prosessista on erinomainen palkkio alkuun, mutta tietyssä vaiheessa vastaan tulee raja, kun se ei enää riitä. On yhtä, kun tekee pienen lyhärin viikonlopussa. Parin päivän ajan pääsee hengaamaan kavereiden kanssa ja leikkiä suurta ohjaaja. Jos projekti ei johdata mihinkään, eikä kukaan sitä näe, niin ei se koommin haittaa. Saahan siitä nyt kokemusta, ja mukavia muistoja.
Mutta mitä tehdä, jos kyseessä on projekti, johon kulutti kolme vuotta elämästään? Projekti, johon sijoitti rahaa, jota ei edes omista. Projekti, johon oikeasti uskoi. Sellaiselta projektilta alkaa väkisinkin odottaa oikeaa tulosta. Ei, en tarkoita, että ”kaikki oscarit sun muut jussit mulle heti”, ”ammattikriitikoiden yksimielinen ylistyslaulu nerokkuudelleni” ja ”elokuvan levitysoikeudet myyty 195 maahan”. Olisi kuitenkin järkyttävän kivaa, jos nyt edes elokuvan traileri saisi Youtubessa edes tuhat katsomiskertaa.
Tällaisina hetkinä päässä alkaa pyöriä ajatus, että yhtä hyvin olisin voinut vain kuvitella kyseisen elokuvan päässäni. Lopputulos olisi ollut käytännössä sama. Jossain määrin jopa parempi, sillä päässä kuviteltuna tässä elokuvassa olisi kaikki tekniset nippelit ja nappelit kohdillaan, ja se ei olisi maksanut minulle mitään. Toki mielikuvituksessani elävää elokuvaa kukaan ei voisi nähdä, mutta eipä niitä kuitenkaan kukaan katso, vaikka ne on olemassa.
Luonnollisesti, kun elokuva, tai mikä tahansa muu tuote, ei menesty, syy on ensisijaisesti tekijöitten, jotka eivät onnistuneet herättämään kuluttajan mielenkiinnon. Näin suomeksi sanottuna, ehkäpä ”Mä teen sellaisen elokuvan, jonka haluan itse nähdä, ja katsojat löytyy, koska lopputulos on niin aito” -tyylinen asenne ei ole paras lähtökohta menestysreseptille.
Olisiko minun pitänyt siis miettiä lähtökohtaisesti, mitä kaikkea pitäisi tunkea elokuvaan, jotta siitä tulisi seksikkäämpi katsojien silmissä? Ehkäpä, mutta olisiko se sitten sellainen elokuva, jonka olisin jaksanut saattaa loppuun? Se on vaikea kysymys…
Mediaseksikkyyttä (ja hieman pissaa)
Kuutisen vuotta sitten yritin tehdä elokuvaa, joka kertoi bändistä. Jos olisin saanut sen valmiiksi, se ei olisi luultavasti kiinnostanut ketään muuta, kuin itseäni. Kyseessä oli sellainen pieni, hyväntuulinen tarina pojasta, tytöstä ja musiikista. Dramatiikkaa ei ollut nimeksikään, ja painotus oli folk-rock tyylisessä musiikissa. Kysy keneltä tahansa tuottajalta, joka tavoittaa voittoa, ja hän sanoo, että kivasta ideasta huolimatta, tämä ei ole taloudellisesti kannattava projekti.
Minä halusin kuitenkin tehdä juuri sellaisen elokuvan, koska se tuntui sellaiselta elokuvalta, jonka halusin tehdä sillä hetkellä. Päivitin kuvaus- ja editointikalustoa, ostin rekvisiittaa sun muuta. Yhteensä kulutin päälle kolme tuhatta euroa. Sitten kaikki meni päin metsää: kuvauspaikkoja ei saatu, näyttelijöitä rupesi lähtemään, musiikkipuoli hajosi. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli pistää pillit pussiin.
Turhautuneena pistin elokuvan käsikirjoituksen nettiin. Ajattelin, että kait se on parempaa, kuin että käsikirjoitus lojuisi loppuelämäni kovalevyllä.
Yllättäen minuun otti yhteyttä eräs tuottaja. En sano kuka, mutta hän on saanut elokuviaan Finnkinoolle asti. Hän luonnollisesti sanoi, että kässäri pitää pistää uusiksi. Alkuperäinen käsikirjoitus oli laadittu siltä periaatteelta, että resursseja ei ollut, joten se oli hyvin minimalistinen. Rupesin miettimään, että vaikka yleensä en tykkää kirjoittaa mitään uusiksi, koska mukana on rahaa, voin katsoa projektia uudesta näkökulmasta. Se ei olisi periaatteiden myymistä.
Aloitimme työstämään uutta kässäriä. Ei siitä mitään tullut. Korrektisti sanottuna, meidän näkemykset erosivat liian vahvasti: Minä halusin tehdä hyvän elokuvan. Hän halusi tehdä jotain ihan muuta (kunhan se myisi).
En tahdo kuulostaa kukkahattusedältä, mutta tämän tuottajan ehdotukset olivat suoraan sanoen ällöttäviä. Hän onnistui tunkemaan elokuvan täyteen täysin irrallisia seksikohtauksia; miespäähenkilö harrasti nyt seksiä about kaikkien naishahmojen kanssa. Hän onnistui tunkemaan elokuvaan ei yhden, vaan kaksi kohtausta, jossa joku käy kusella. Ja ehkä mun ”lemppari”, kohtaus jonka kirjoitin omin sanoin tuolla alempana (Tekijäoikeudellisista syistä):
”Irmeli menee järvelle. Irmeli riisuuntuu t-paitaan asti, ja menee uimaan. Irmeli huomaa, miten häkellyttävät maisemat on näillä alueilla. Irmeli uppoutuu fantasioihinsa. Hän hymyillen työntää kätensä pikkuhousuihinsa, ja on aikeissa masturboida. Yhtäkkiä Irmeli kuulee takaata Akselin äänen. Irmeli ei tiedä, mitä Akseli on ehtinyt nähdä, joten hän yrittää olla vitsikäs ja nauraa. Akseli menee Irmelin luokse järveen. He rakastelevat.”
Ja tämä elokuvassa, jonka alkuperäisen käsikirjoituksen intiimein kohtaus oli yksi pusu poskelle. Joku varmasti sanoo, että kaikki nämä asiat, joita tuottaja halusi mukaan, ovat täysin luonnollisia, mutta ollaan rehellisiä; se, että joku on luonnollista, ei tarkoita, että sitä tarvitsee elokuvaan tunkea.
Tähän päivään asti kuitenkin edelleen koen, että tein oikein, etten suostunut raiskaamaan alkuperäisteostani ”menestysmahdollisuuksien” vuoksi. Ja tarinalla on tavallaan onnellinen loppu; vuotta myöhemmin näin pienen irlantilaisen indie-elokuvan nimeltä Once, ja se oli 90% sellainen, kuin mitä ajattelin, kun kirjoitin alkuperäistä käsikirjoitustani.
Jälkimainingit
Tällä hetkellä olen määräajattomalla hiatuksella. En koe, että minulla on tällä hetkellä intoa tehdä uutta omaa elokuvaa. Varsinkaan täyspitkää.
En sano, että se, mitä minä teen on oikein. En sano, että muiden pitää seurata esimerkkiä. Tämä on kuitenkin juuri se tapa, jonka koin itselleni oikeaksi.
En sulkenut kaikkia ovia. Olen edelleen sitä mieltä, että jos vastaan tulee projekti, jonka koen sen arvoiseksi, olen valmis palaamaan elokuvien tekemisen pariin.
Ja aloitteleville tekijöille neuvon: Muistakaa olla polttamatta itseänne!
Yt. Jevgeni
* Tällä hetkellä Spotify aktiivisesti mainostaa mulle kappaletta, jossa tyyppi laulaa jotain tyyliin ”Juokaa mun pissaa”. Kiitos tarjouksesta, mutta uninoterapia ei ole ihan mun juttu. Ymmärrän toki, että kerran kun mainos on tilattu, sitä tullaan pyörittämään, mutta arvostaisin, jos tuottajat mainostaisivat jotain vähän laadukkaampaa…
** Vähän aikaa sitten, lukiessani yhtä artikkelia, jossa puhuttiin nykymusiikista ja sen laadusta, törmäsin Nicki Minajin kappaleeseen Truffle Butter. En lähde selittämään, mitä Truffle Butter on, ketä kiinnostaa voi googlettaa, mutta sanotaanko näin, että tieto, että tuollainen kappale pääsee listahitiksi taas hieman laski mun uskoa nykykulttuuriin.
*** On olemassa muutama projekti joita häpeän, koska ne epäonnistuivat laadullisesti, mutta tulen silti edelleen allekirjoittamaan jokaisen niistä.
Hopeinen valaisin 