Kävin tänään katsomassa Jesse Haajan ohjaaman Rendel-elokuvan. Jos parilla sanalla, Rendel oli juuri sellainen elokuva, kun epäilin sen olevan minun traileri-analyysissä. Niille, jotka eivät muista, mitä analyysissäni kirjoitin, tai eivät jaksa lukea sitä, muistutan, että trailerista sai kuvan, että elokuvassa ei ole kauheasti tarinaa, että toiminta on tylsää, ja kaikessa on pyritty pelaamaan varman päälle. Oletin myös, että näissä raameissa elokuva on tehty täysin pätevästi. Se vaan on niin mitäänsanomaton, että mitään ei jää käteen. Toivoin myös, että elokuva menestyy. Ja kaikki nämä kohdat edelleen allekirjoitan. Mieleeni juolahti kuitenkin pari juttua, joista haluaisin puhua alempana.
Maailman menoa
”Rendel loukkaa minua henkilökohtaisella tasolla, enkä saa unta, jos en kerro koko maailmalle, miten homofobinen ja misogyyninen elokuva se on! Pystyttekö kuvittelemaan, että vuonna 2017 (kaksituhattaseitsemäntoista) valkokankaalla näytetään elokuva, jossa rikollinen hahmo, josta meidän ei ole edes tarkoitus tykätä, haukkuu toista miestä alentavasti homoksi. Kyllä. Minä mieleni pahoitin. Olen odottanut viimeiseen asti, että kuvan alareunaan olisi syttynyt teksti ”Elokuvan ohjaaja ja muu tekijäkunta vakavasti tuomitsevat toksisen cis-normatiivisen hetero-maskuliinisuuden”. Sen sijaan siellä näkyivät vain tekstitykset, joissa luki ”What a faggot!”. Minä hyväksyn, että sama hahmo on kiduttanut aiemmissa kohtauksissa miestä, ja ampunut pizza-kuskin, mutta homofobista huumoria, kuten mitä tahansa muutakaan huumoria, en siedä. Ja emme ole vielä edes puhuneet elokuvan naiskuvasta! Kaikki naiset ovat jatkuvasta vaarassa tulla raiskatuiksi ja pahoinpidellyiksi. Ohjaaja ilmiselvästi vihaa naisia! Arvosana: -23/100″
Kari Tapani Rissanen, Helsingin Iltasanomat
Pari sanaa elokuvan saamasta vastaanotosta, ennen kuin siirrymme asiaan. Ymmärrän toki, että on outoa aloittaa elokuva-arvostelu nauramalla elokuvan saamalle vastaanotolle, mutta olen aidosti väsynyt siihen, että valtaosa arvostelijoista lähestyy jokaista elokuvaa äärimmäisen poliittisesti korrektin suurennuslasin kanssa. Ihmiset rakkaat, kuunnelkaa nyt, kaikessa ei tarvitse etsiä jotain, mikä loukkaisi teitä. Se, että elokuva ei edusta kaikkia ihmisryhmiä tasapuolisesti ei tee siitä huonoa. Valamisten ratkaisu on mestariteos, vaikka siinä kaikki pääosat on valkoisia heteromiehiä. Jos elokuva ei AKTIIVISESTI pyri alentamaan jotain ihmisryhmää, ja esittämään tämän hyvänä asiana, se on täysin ok. Ainoa, mikä tekee elokuvasta huonon, on se, että elokuva on huono. Ja Rendel ei ole huono. Siinä on kuitenkin ongelmia, joista pahin on käsikirjoitus. Pieniä spoilerita edessä.
Paria luonnosta vaille valmis
Jopa arvosteluissa, joissa Rendelistä pidettiin, moni arvostelija on myöntänyt, että Rendelin juonessa on paljon toivomisen varaa. Kriittisimmät arvostelijat ehtivät haukkua käsikirjoittaja Pekka Lehtosaaren maan rakoon – miten niin tunnettu ammattilainen voi tehdä näin luokatonta tavaraa.
Moni elokuvientekijä varmasti haluaisi hioa käsikirjoitusta niin kauan, että se on täydellinen. Se valitettavasti ei ole juuri ikinä mahdollista. Tuotannoissa on aina lukuisia ihmisiä mukana, ja niiden aikataulujen synkkaaminen voi olla melkoinen haaste. Monesti, jos elokuvan haluaa saada tehtyä, se pitää laittaa tuotantoon tiettyyn hetkeen mennessä. Ja valitettavasti monesti tämä hetki on reippaasti ennen kuin käsikirjoitus on toimiva.
Ihmisenä, joka on pyörinyt suomalaisessa indie-elokuvien areenalla monta vuotta, olen puhunut ihmisille, ja sain tietää, että Rendel on juuri tuollainen. Lehtosaari ei ollut tekemässä käsikirjoitusta alusta alkaen. Hänet palkattiin keskellä kuvausten virtaviivaistamaan kokonaisuutta, ja mitä minä olen käsittänyt Pekka teki parhaansa. Ennen sitä elokuva oli täynnä pitkää, monotonista, ekspositiotäytteistä dialogia, jossa ei ollut päätä eikä häntää, ja lukuisia dialogeja, jotka eivät johtaneet minnekään. Lopullisessa käsikirjoituksia sellaisia ongelmia ei erityisemmin ollut.
Joku varmasti kysyy, että miksi Lehtosaaren käsikirjoitus ei ollut loppupeleissä edelleenkään hyvä, ja niille minä vastaan, että paraskaan käsikirjoittaja ei välttämättä saa täydelliseksi käsikirjoituksen siinä vaiheessa, kun puolet elokuvasta on kuvattu, ja lyöty lukkoon. Jos jotakin haluatte moittia, niin moittikaa ohjaaja Haajaa, ja tuottaja Norvantoa, koska heistähän kaikki ongelmat lähti. En kuitenkaan lähde sille saralle. Uskon vahvasti, että nämä herrat tekivät parhaansa, jotta elokuva saataisiin tehtyä.
Katsoessani Rendeliä, mieleeni monesti juolahti, että jos tekijät olisivat tehneet tarinasta vielä yhden ”draftin”, eli vedoksen, moni elokuvan ongelma olisi ratkennut hetkessä. Olen opettanut käsikirjoittamista, ja päässyt lukemaan monia ekoja vedoksia, ja opin havaitsemaan yleisimpiä tyyppivikoja, jotka korjaantuu nopeasti tekemällä vielä yhden vedoksen.
Ennen kuin lähdetään puhumaan, mitä huonoa Rendelissä oli, annetaan myönteistä palautetta siinä, missä se ansaittua. Moni kriitikko on haukkunut Rendeliä siitä, että siinä oli epälineaarista kerrontaa. Meille rinnakkain näytettään, miten Rendel taistelee nykyhetkessä rikollisia vastaan, ja miten hänestä tuli Rendel menneisyydessä. Omasta mielestäni nämä kohtaukset ei ollut vaikeaa erottaa toisistaan, enkä tajua kriitikoita, jotka valittivat, että elokuva tuntui siltä, että kaikki kohtaukset olisi vain heitetty satunnaisessa järjestyksessä valkokankaalle. Rehellisesti sanoen, pidin tätä epälineaarista ratkaisua vallan nerokkaana. Se mahdollisti ripotella toimintakohtauksia jo elokuvan alkupuolella, ja hieman peittää sitä, että Rendelin syntytarina on kaukana uniikista. Se oli todennäköisesti paras ratkaisu, minkä tekijät olisivat voineet tehdä budjettinsa rajoissa.
Toinen asia, mikä Rendelissä on kutakuinkin kunnossa, on perinteinen kolmen näytöksen draama rakenne. Aikoinaan Norvanto kertoi minulle suositusta, Blake Snyderin kirjoittamasta, Save the Cat -käsikirjoittamisen oppikirjasta, jossa selkokielellä kerrotaan, missä kohtaa käsikirjoitusta minkäkin kannattaa tapahtua, jotta tarina etenisi sujuvasti, ja ilmiselvästi opeissa on pystytty,
Save the Cat -kirjassa kuitenkin on annettu muutama lisäohje, jotka tekijöiltä on valitettavasti päässeet unohtumaan. Suurin niistä ongelmista on se, että päähenkilö tarvitse vastustajakseen jotain aidosti uhkaavaa. Jotain sellaista, mikä saa katsojan miettimään, että selviääkö päähenkilö loppuun asti. Rendelin vastustajat ovat lähinnä vitsejä.
Tarinan edetessä Rendel hakkaa pari tusinaa pikkurikollista. Jollain niistä on ase. Jollain ei. Kenestäkään niistä ei kuitenkaan tunnu olevan pientäkään vaaraa. Ne on tykinruokaa, jota löytyy jokaisesta tarinasta, ja olen valmis antamaan niille anteeksi. Rendel kuitenkin ottaa yhteen myös rikosjärjestön pomon, pomon pojan ja ryhmän ulkomaalaisia palkkasotureiden kanssa, ja yksikään niistä ei toimi.
Rikospomo ei tee mitään muuta, kuin istuu toimistossaan, litkii viskiä ja haukkuu poikansa. Tämä on tunnettu arkityyppi, joka vaati toimiakseen sen, että hahmo luo älykkään mielikuvan tyypistä, jolla on kaikki langat käsissään, ja suunnitelma laskettuna kymmeneksi askeleeksi eteenpäin. Mitään näistä ei löydy.
Rikospomon poika, elokuvan nimellinen pääantagonisti ja sen kätyri Lahtaaja, ovat kliinisiä idiootteja. He saavat pari iskua perille Rendeliin, mutta heidän käytös on niin epäloogista, että ei voi kuin kysyä, että miten ne eivät ole vielä joutuneet vankilaan, tai kuolleet.
Pahin loukkaus on kuitenkin palkkasoturit. Meille näytetään jotain viiden minuutin kohtaus, jossa esitellään heidän väkivaltaista menoa ammatinsa parissa. He saapuvat Suomeen. Ja he kaikki kuolevat käytännössä parissa pienessä käsirysyssä. Etenkin minua otti päähän niiden johtaja Radek, jonka Rendel liiskaa tiputtamalla sen päälle auton. Ehkä tekijät yrittivät toistaa Kadonneen aarteen metsästäjistä tutun kohtauksen, jossa Indy ampuu ison miekkasankarin, mutta he epäonnistuivat. Se ei ollut hauska. Se tuntui siltä, että heillä ei vaan ollut varaa oikeaan toimintakohtaukseen.
Toinen asia, mitä Snyder opetti, on se, että elokuvaan ei kannata laittaa mitään, mikä ei kunnolla johda mihinkään. Ja Rendel on täynnä sellaisia kohtauksia. Pahin on varmaan naisreportterihahmo, joka nopeasti vilahtaa alussa, ja sitten lopussa toimii pakollisena ”daamina vaarassa”. Tämän hahmon olisi voinut leikata pois, tai yhdistää samaan syssyyn parin muun hahmon kanssa, ja mikään ei olisi muuttunut.
Hahmot ovat muutenkin Rendelin isoin puute. Rendelissä ei ole hahmoja. Rendelissä on kaksiulotteisia arkityyppejä. Miehet ovat arkityyppejä. Naiset on arkityyppejä. Tekijät eivät kuitenkaan ole seksistejä. He kirjoittivat kaikki yhtä heikosti.
Lisäksi elokuva on täynnä aukkoja, joihin vastausta ei anneta. Tämä voi olla jotain pientä, kuten se, että jää mysteeriksi, miten Rendel syö, tai ylipäänsä pysyy hengissä. Tai tämä voi olla jotain suurta, kuten se, että meille ei missään vaiheessa edes anneta vinkkiä, mikä tämä rokote on, mitä rikosjärjestö yrittää viedä kehitysmaihin, ja miksi.
Ja kaikki nämä asiat olisi varmasti pystynyt korjaamaan, mikäli ennen elokuvan kuvausten alkua oltaisiin tehty vielä yksi tai kaksi vedosta. Lopputulos on kuitenkin mitä on. Se palvelee elokuvaa kestonsa ajan, mutta ei sen enempää.
Teknistä nipotusta
Rendel on tehty pätevästi, kuten olen päätellyt trailerista. Suomalaiseksi elokuvaksi, varsinkin sellaisen, jonka budjetti on 1.5 miljoonaa, Rendel näyttää todella hyvältä. Varoitan kuitenkin, Rendelin ulkonäkö ei tule olemaan kaikkien mieleen. Henkilökohtaisesti en tykännyt monista ratkaisuista.
Tämä on vallan subjektiivista, mutta Rendel on hyvin tyylitelty elokuva. Kuvasto on valaistu milloin milläkin värillä: punaisella, violetilla, keltaisella. Välillä jopa kohdissa, jossa luonnollisempi valaistus olisi toiminut paremmin. (Näin lempiesimerkkinäni, kun eräs hahmo lukee lapselleen iltastua, koko kohtauksessa on purppura sävy ilman mitään sen suurempaa syytä). Rendelillä on myös erittäin korkeakontrastinen kuva, mikä saa kaiken näyttämään todella luonnottomalta, jos ei sellaisesta tyylistä tykkää.
En tiedä, johtuiko tämä Finnkinon Tennispalatsin 7 salin projektorin asetuksista, vai siitä, että tekijät viime tingassa säätivät väriasetukset övereille tasoille, mutta koko ajan minua ei jättänyt fiilis, että katsoisin jotain tv-sarjaa. Kaikki näytti digitaaliselta sanan pahimmassa mielessä. Kun katsoin traileria kotikoneeltani, en kokenut vastaavaa efektiä.
Muuten kaikki palveli asiaa, eikä koommin silittänyt vastakarvaan. Musiikki oli mitäänsanomaton, eikä jäänyt mieleen, mutta harvassa nykyelokuvassa on sellaista musiikkia. Editointi ei ollut turhan nopeaa, ja kaikesta sai hyvin selvää, vaikka moni kohtaus sijoittui pimeisiin tiloihin.
Yhteenveto
Olen varma, että jos Rendel ei olisi ”ensimmäinen suomalainen supersankarielokuva” (jota se ei todellisuudessa edes ole), vuonna jona teatteriin tuli Guardians of the Galaxy Vol.2 ja Logan, se olisi unohtunut vartissa sen jälkeen, kun olen sen katsonut.
Näytöksessä, jossa olin, oli noin 15 ihmistä, vaikka kyseessä oli sunnuntai-ilta. Olen käynyt näytöksissä, jotka olivat aamukymmeneltä keskiviikkona, ja ihmisiä oli reippaasti enemmän. Tässä valossa Rendelin tulevaisuus ei näytä kauhean hyvältä. En tiedä, että tuleeko se maksamaan itseään takaisin.
Myös ylikorrekti valtavirtakritiikki syövyttää elokuvan mahdollisuuksia menestyä. Keskivertoihminen lukee itkupotkun makuisen valituksen, ja jättää menemättä elokuviin, koska automaattisesti uskoo, että elokuva on huono.
Haluan kuitenkin onnitella tekijöitä ja toivottaa heille kaikkea hyvää! Rendel ei ole täydellinen, ja projektina se on paljon kiinnostavampi, kuin elokuvana, mutta jos katsoo jenkkiläisiä elokuvia, ennen kuin syntyi Iron Man, teattereihin tuli Ghost Rider ja Fantastic Four. Rendel on kohtuullinen avaus, josta on hyvä jatkaa. Ehkä jossain vaiheessa saamme Suomeen oman, toimivan supersankarielokuvauniversumin!
Terveisin
Jevgeni
Hopeinen valaisin 