Huippuunsa hiottu keskinkertaisuus

Elokuvientekijänä minun on mukavaa nähdä, kun minun tutut (ja myös niiden tutut) onnistuu ammatissaan. Minun on mukavaa nähdä, miten joku suomalainen elokuva aidosti huomataan maailmalla. Minun on mukavaa nähdä, kun joku findie-tuotanto saa kunnon levityksen. Minun on mukavaa nähdä näitä asioita, koska ne antavat minullekin toivoa, että minäkin saatan onnistua.

Pari päivää sitten nettiin tuli Rendel-elokuvan tuore traileri. Rendelissä on tekijöinä muutamia tuttuja. Rendel on päässyt Cannesiin. Rendel on pohjimmiltaan findie-tuotanto. Tämän lisäksi minä olen supersankarileffojen suurkuluttaja. Kaikesta tästä huolimatta traileri ei herättänyt minussa juuri mitään räikeitä tunteita…

Ennen kuin siirrytään asiaan, suosittelen kaikille, jotka eivät ole sitä vielä nähneet, vilkaisemaan kyseisen trailerin alempana. Huolimatta kaikesta silti toivon kovasti, että tämä elokuva menestyy:

Traileri on tehty aivan pätevästi. Ilmiselvästi käytössä oli huippuluokan kalustoa – kuva on laadukasta. Kuvaaja selkeästi osasi sommitella kuvan. Valaisija osasi valaista oikeasta kulmasta. Editoija osasi varmistaa, että mikään kuva ei näy liian pitkään. Säveltäjä teki, ehkä hieman geneerisen, mutta toimivan biisin. Teknisesti kaikki näyttää olevan hyvin. Mikä mättää?

Katsoessani Rendelin traileria tajusin vihdoinkin, mikä vaivasi minua ns. Uuden aallon kotimaisissa genre-elokuvissa (Jatkossa UAKGE) kaikki pari viimeistä vuotta. Tiivistettynä tämä ongelma kuului näin: ”Yhden idean varassa elävä pienen budjetin rajoittama huippuunsa hiottu keskinkertaisuus.”

Kuulostaa aika rajulta ja ikävältä, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä?

Yhden idean tähden

Elämme aikaa, kun mediaa tulee joka suunnasta. Elokuvateattereihin tulee ainakin 2-3 uutta elokuvaa viikoittain. Televisiosta tulee lukuisia sarjoja, jotka voivat kilpailla laadultaan monen elokuvan kanssa. Internet on täynnä luovaa porukkaa, joka puskee videosisältöä tehosyötöllä. Eikä saa mitenkään unohtaa pelejä, kirjoja, musiikkia ja muita viihteen muotoja. Kilpailu on hävyttömän kovaa. Jos haluat, että teoksesi huomataan, niin siinä pitää olla ” se juttu”, joka selkeästi erottaa sen kilpailijoista.

Mikä on tämä ns. ”se juttu”?  Se voi olla vaikka mitä. UAKGEssa on nähty erilaisia lähestymistapoja.  Anselmi – nuori ihmissusi -elokuva yritti saada tuulta siipien alle saamalla mukaan näyttelijäksi Ron Jeremyn. Bunny the Killer Thing ratsasti hävyttömyyden maineella. Rendel otti strategiakseen mainostaa itseään ensimmäisenä suomalaisena supersankarielokuvana.

”Se juttu” on itsessään aika kiusallinen ryökäle. Sen ei nimittäin tarvitse olla totta (ainakaan kokonaan). En ole nähnyt Anselmia, mutta minulla on vahva fiilis, että Ron Jeremyn ruutuaika rajoittuu muutaman sekunnin kameoon. Bunnyn tekijät usein puhuivat siitä, miten paljon paheksuntaa elokuva on aiheuttanut, mutta loppupeleissä koko homma rajoittui Kalle Kinnusen ja dome.fi-sivun ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Toivottavasti tämän leffan tekijät eivät enää ikinä saa töitä. 0/5” -henkisiin itkupotkuraivariarvioihin. (Bunnyyn me muuten vielä palataan, koska minulla on siitäkin asiaa). Mikä tulee Rendeliin, niin ensimmäinen kotimainen supersankarielokuva on sellainen vain, jos puhutaan sellaisesta, joka on päässyt teattereihin asti. (Näin heti mieleen juolahtaa muutaman vuoden takainen Yövartija ja yksi lyhytelokuva, jonka nimeä en muista, mutta joka kertoo siitä, miten Megakylän supersankari on kuollut, ja sen hautajaisissa selviää, että kukaan ei tykännyt koko kaverista. Jos joku tietää tän lyhärin nimen, saa toki kertoa mulle.)

”Se juttu” on idea, joka auttaa elokuvan nousemaan pinnalle. Valitettava totuus on se, että se ei aina riitä pitämään elokuvaa pinnalla kauhean pitkään. Paraskin markkinointi ei saa myytyä koommin tuotetta, jonka ainoa kantava voima on ”se juttu”. Olkoon idea vaikka kuinka hieno ja mahtava, se pitää myös toteuttaa.

Näin esimerkkinä otetaan kaksi teosta Tähtien sota  (1977) ja Eragon (2006). Molemmat ovat malliesimerkkejä ns. monomyyttitarinasta. Jostain syystä kuitenkin ensimmäistä edelleen katsotaan 40 vuotta myöhemmin, ja jälkimmäistä muistaa vain minunlaiset kävelevät roskatiedon kirjastot. Katsoin Eragonin joskus monta vuotta sitten, kun se tuli telkkarista, eikä se muistaakseni ollut erityisen huono. Se oli muistaakseni ihan pätevästi tehty elokuva. Siinä ei vaan ollut mitään, mikä saisi minut muistamaan kokemusta vuosienkin jälkeen. Lohikäärmeratsastajat olivat ideana siistejä, mutta käytännössä niissä ei ollut kantavaksi voimaksi.

Rendelin trailerista sain saman viban. Se on tehty oikein hyvin, mutta jos siitä ottaa pois ensimmäisen ja kotimaisen, niin tuloksena saadaan vain pienen budjetin supersankarielokuva.

Tiukat raamit

Ei ole sellaista asiaa kuin ”rajaton budjetti”. Jopa Hollywoodissa, jossa budjetit liikkuvat sadoissa miljoonissa, jossain vaiheessa joku tuottajapamppu tulee väliin ja sanoo, että hana on pistettävä kiinni, koska muuten homma menee taloudellisesti epäkannattavaksi. Moni on varmaan kuulutkin sen tarinan, että James Cameron halusi kuvata Avatarin heti Titanicin jälkeen, mutta 90-luvun loppupuolella teknologia ei vielä ollut kylliksi kehittynyttä, ja täten elokuva olisi vaatinut 400 miljoonan budjetin, johon yksikään studio ei suostunut.

Supersankarielokuvat on liki puhtaasti yhdysvaltalainen genre. Olkoon elokuva vaikka peräisin Namibiasta, sitä tullaan aina vertaamaan yhdysvaltalaisiin edustajiin, joiden joukosta löytyy about kaikki supersankarielokuvien kultaiset standardit.

Yhdessä nämä kaksi ongelmaa johtavat kahteen ongelmaan, jotka trailerista päätellen, ovat Rendelissä enemmän, kuin vahvasti mukana.

Aluksi pienempi ongelma, joka ei ole kriittinen, mutta voi olla silti vallan tuhoisa kokonaisuuden kannalta. Kuten aikaisemmin on mainittu, supersankarileffat eivät ole Suomelle tyypillistä genreä. Niitä ei olla täällä käytännössä ikinä tehty teollisella tasolla, joten ratkaisuja on joko pakko ottaa ulkomailta, tai keksiä omia, joita ei olla vielä testattu toimiviksi. Itsessään tämä ei varsinaisesti ole ongelma, sillä tekemällä oppii, mutta kun henkilökohtaisesti saan Rendelistä fiiliksen, että ideat on otettu, mutta niitä ei olla muistettu sovittaa suomalaisiinn reaaleihin.

Tämä ei välttämättä ole vika, vaan taiteellinen ratkaisu (ja mikäli näin, se ei estä minua pitämästä sitä kyseenalaisena), mutta vaikka Rendel sijoittuu Suomeen, trailerin kuvasto on suoraan Jenkeistä. Näin esimerkkinä, missä päin Suomea kukaan on nähnyt palavia roskatynnyreitä, joiden ympärillä pummit lämmittelee. Minä en ainakaan ole. Ymmärrän, että pussikaljailu Alepan edessä ole yhtä visuaalista, mutta se on ainakin suomalaisempaa.

UAKGEn kulmakiviin kuuluu se, että elokuvia tehdään pitäen mielessä ulkomaan markkinoita (Ja tulevaisuudessa on tarkoitus hieman puhua markkinoista, taloudesta ja sen sellaisesta).  Tässä valossa ymmärrän palavien roskatynnyrien olemassa olon; tuottajien mielestä, nähdessään tuttua kuvastoa, ulkomaalainen katsoja voi helpommin samaistua.  Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että tämä tulos ei ole taattu. (mm. TV-sarja Sorjonen, joka kovasti yritti olla ruotsalaisen tanskalainen nordic noire, mutta lopputuloksena ei tyydyttänyt juuri ketään)

Pahoin pelkään, että tässä voi käydä niin, että kun ulkomaalainen kuulee ”eka suomalainen supersankarileffa”, hän menee katsomaan odottaen, että siinä tuulipukuun pukeutunut Saunaman hakkaa tyyppejä Nokian kännykällä. Ennakko-odotuksilla on suuri vaikutus siihen, miten katsoja kokee elokuvan. Kun Saunamanin sijaan katsoja saa jotain sellaista, mistä puuttuu odotettu identiteetti, hän pettyy. Tämä toki on kuitenkin vain spekulaatiota trailerin perusteella.

Ja tästä me päästään siihen isompaan ongelmaan.

Kuvien välistä lukeminen

Keskivertokatsojaa ei kiinnosta, millä budjetilla elokuva on kuvattu. Katsojaa kiinnostaa, että hän viihtyy. Virallisten tietojen mukaan Rendelin budjetti olisi reilut 1.3 miljoonaa euroa. Epävirallisesti sanoisin, että sen summan voi helposti jakaa kymmenellä.

En sano, että tämä on totta Rendelin tapauksessa, mutta inside-tietona tiedän, että Suomessa, jopa teollisella puolella, puhumattakaan indiestä, budjettiin monesti lasketaan ns. tuotantoarvo. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että budjettiin laitetaan myös sellaisia rahoja, joita ei olla ikinä käytetty. Esimerkiksi Suomen näyttelijäliiton mukaan näyttelijän pitäisi saada noin 800-1100 euroa per kuvauspäivä. Sinulla on kymmenen näyttelijää, jotka olivat 10 päivän ajan kuvauspaikalla. Kukaan ei saanut senttiäkään, ja siitä huolimatta elokuvan budjetti on jo suunnilleen 100 tuhatta euroa.

Vertailun vuoksi otetaan muutama edullinen amerikkalainen supersankarielokuva. Super maksoi 2.5 miljoonaa. Defendor maksoin 4 miljoonaa. Kick-Ass pisti kunnolla haisemaan ja maksoin 30 miljoonaa.

Budjetti ei itsessään laadun tae. Batman v Superman joidenkin arvioden mukaan maksoi markkinointikustannuksineen liki puoli miljardia, ja kaikki me tiedämme, millainen sekamelska siitä tuli . Toisaalta taas Kevin Smithin Chasing Amy (1997), joka ei varsinaisesti supersankarielokuva ole, mutta pyörii vahvasti supersankarisarjakuvien ympäri, maksoi 250 tuhatta, ja se edelleen koskettaa ja naurattaa ihmisiä tähän päivän saakka.

Mutta Rendel pyrkii ulkomaan markkinoille. On siis käytännössä aivan mahdotonta olla vertaamatta sitä muihin elokuviin. Mitä pienempi budjetti, sen enemmän rajoitteita. Millä keinoin sitten pitäisi vakuuttaa katsoja antaa mahdollisuus, jos sinun budjetti on silti puolta pienempi, kuin lähimmän kilpailijan? Mahdollisia teitä on kaksi, ja koen, että Rendelin traileri epäonnistuu vakuuttamaan kummallakaan tavalla.

Kun sinulla on rajallinen budjetti, kilpailu visuaalisesta loistosta Hollywoodin kanssa, on silkkaa taistelua tuulimyllyjä vastaan.  Joudut tekemään erilaisia ratkaisuja. Itse uskon, että on olemassa kolme tapaa lähestyä tilannetta:

• Ensimmäisenä vaihtoehtona voit yrittää kääntää rajoitteet ratkaisuksi. Tähän voisi esimerkiksi luetella alkuperäiset found footage -elokuvat, kuten Blair Witch Project, joissa pieni budjetti piilotettiin ”dokumentaarisuuden” taakse. Kamera heilui ja kuva oli rakeista, mutta se ei häirinnyt, koska tuntui se luonnolliselta siinä teoksessa. Tässä ratkaisussa on kuitenkin se vaara, että katsoja ei osta niitä kauneusvirheitä ratkaisuina, vaan kokee ne virheinä.
• Toinen vaihtoehto on yrittää peittää rajoitteet mielikuvituksella. Tähän voisi esimerkiksi luetella alkuperäisen Sharknadon. Sharknadon tehosteet eivät tule ikinä voittamaan Oscaria, mutta mitä väliä, jos trailerissa tyyppi halkaisee moottorisahalla taivaalta tippuvia haita. Et ehkä saa teknisesti kauneinta teosta, mutta saat taatusti jotain, missä konseptista on otettu kaikki irti. Tässä puolestaan on vaarana, että luovuus ylittää budjetin niin paljon, että teos tulee näyttämään katsojan silmissä täysin keskeneräiseltä.
• Kolmas vaihtoehto on puhtaasti pysyä budjettien rajoissa. Asiat tehdään joko teknisesti täydellisesti, tai niitä ei tehdä lainkaan. On mahdollista olla luova tässäkin, jolloin miljoonalla dollareita syntyy indonesialainen The Raid (2011), joka saa monet kymmeniä miljoonia maksaneet elokuvat häpeämään toiminnallaan. Valitettavasti monesti tämä johtaa tylsään tulokseen, jossa potentiaali katosi pelkoon olla epätäydellinen.

Toistan vielä kerran, että arvioin Rendelin traileria, enkä lopullista elokuvaa, jossa asiat saattavat olla toisin, mutta minulla on vahva tunne, että se otti yllä mainittujen lähestymistapojen kaikki huonoimmat puolet.

En ole jaksanut tehdä tarkkaa tilastotutkimusta, mutta päällisin puolin trailerin kuvasto koostui liki kokonaan pimeässä kuvatuista puoli/lähikuvista. Joku sanoo, että taiteellinen ratkaisu. Kokemuksesta sanon, että todennäköisemmin yritys säästää (kääntää rajoitteet ratkaisuiksi).

Voisi luulla, että kuvaaminen pimeässä on vaikeampaa, kuin päivänvalossa, koska siinä tarvitaan enemmän kalustoa. Tämä on totta jossain määrin, mutta toisaalta harvemmin ammattituotannoissa valoisallakaan kuvataan ilman lisävaloa, ja jos rehellisiä ollaan, kun sulla on rekallinen valokalustoa, ei sillä enää niin paljon väliä ole, että raahaako kuvauspaikalle kahdet vai kolmet valot.

Pimeys on kuitenkin melkoinen siunaus lavastajille, puvustajille, tehosteiden tekijöille ja muille visuaalisen totutuksen tyypeille.  Se nimittäin antaa hyvällä omatunnolla tehdä työnsä huonommin. Miksi vaivautua hiomaan yksityiskohtia, jos niitä ei kuitenkaan kukaan näe. Ja tämä ei ole moite Rendelin tekijöille. Hollywoodin miljoonatuotannoissa on sama juttu (Näin esimerkkinä Nälkäpelien lopussa juoksevat CGI-mutanttikoirat).

Puoli- ja lähikuvien pitäisi taas hankaloittaa kuvauksia. Niissähän näkyy kaikki yksityiskohdat, joten ne vaati enemmän työtä. Eikö? Kyllä, tämäkin pitää paikkansa, mutta ei saa unohtaa skaalaa. Kun sinulla on tiukasti rajattu kohde, sinun ei tarvitse koommin miettiä, miten se heittää varjoa, koska se on about ainoa asia, joka kuvassa näkyy. Eikä sinun tarvitse maskeerata koko käden peittävää palovammaa, jos kuvassa näkyy vain pikkurilli. Ja on absoluuttisen hämmästyttävää, miten paljon säästää tehosteissa, jos ei tarvitse digitaalisesti poistaa mattoja stunteissa, jos ne on kaikki kuvan ulkopuolella.

Toisaalta, mitä väliä, miten asioita on kierretty, jos se näyttää hyvältä ja kiehtovalta. Olen aivan samaa mieltä.  Ehkä Rendel onnistuu yllättämään meidät jollain mahtavilla visuaalisilla nikseillä? Ehkä siinä on jokin tajuntaa räjäyttävä toimintakohtaus, joka ei ehkä ole 100% teknisesti täydellinen, mutta se on niin luova, että se saa anteeksi. Valitettavasti ei…

Kuten on jo todettu, Rendel pysyy ahkerasti yhdysvaltalaisen supersankarielokuvan jalan jäljissä. Kun yritän muistella kaikkia trailerissa nähtyjä ns. moneyshotteja, en pysty muistamaan mitään, mitä en olisi nähnyt tehtynä paremmin, luovemmin, tai massiivisemmin, jossain jenkkivastineessa.

Mitä mieleenpainuvaa oli Rendelin trailerissa? Pari ripustettua tyyppiä, joiden selkiin on leikattu kirjaimet? Marvelin Punisher maustettuna Zorrolla. Tappelu pimeässä jotain muskelijäbää vastaan? Batman teki sitä (Paitsi, että Batman hakkaa yleensä 10 tyyppiä samaan aikaan). Päähenkilö kävelee pois räjähtävästä rakennuksesta? Tämä tunnetaan nimellä Cool guys don’t look at explosions, ja se on sen tason klisee, että sitä ei edes pitäisi enää edes käyttää, kuin ironisesti. Ja ymmärrän toki, että tässä vaiheessa on enää vaikea keksiä jotain uutta, mutta Rendel näyttää kovasti siltä, kuin Batman, Ghost Rider, Spawn ja Daredevil oltaisiin risteytetty jossain pimeässä laboratoriossa.

Hyvä on, sanoo joku, ei ole omaperäisin tuote, mutta se on kaikesta huolimatta tehty hyvin teknisellä tasolla. Ja kyllähän se on. Koen, että tässä vaiheessa on sopivaa heittää mukaan asiaan sopivan vertauskuvan. Ravintolassa tarjotaan kahta ruokaa: täydellisesti keitettyä perunaa nakkikastikkeella ja jonkun verran kärähtänyttä Kobe-härän pihviä. Peruna on ehkäpä teknisesti paremmin tehty, mutta sitä on syöty niin monesti, että se ei enää jaksa enää innostaa. Kobe-härkää en taas ole ikinä maistanut, ja vaikka se ei ole priima-versiossaan, siitä saa varmasti uutta kokemusta.

Rendelin traileri siis jätti minulle visuaalisesti tylsän kuvan. Mikä on se toinen puoli, josta mainitsin, ja joka ei onnistunut vakuuttamaan minua…

Sisältö ratkaisee

Hyvän traileri on ehkä jopa suurempi haaste, kuin tehdä hyvän elokuva. Elokuvassa sinulla on pari tuntia aikaa tyydyttää katsojaa, mutta trailerin pitää tehdä saman parissa minuutissa.

Trailerita on joka lähtöön. Jotkut trailerit valloittavat katsojan audiovisuaalisella toteutuksella. Kohtalaisen uutena esimerkkinä voidaan ottaa Kingsman; The Golden Circlen traileri oli niin energinen ja mukaansatempaava, että katsoin sen ainakin viisi kertaa putkeen.

Traileri voi olla tempata mukaan jollain kikalla. Girl with the Dragon Tattoo -elokuvan alkuperäinen teaseri ja sen nopeatempoinen leikkaus Immigrant Song -coverin taustoittamana, ei kerro elokuvasta juuri mitään, mutta se on esitetty sellaisella paineella, että sitä ei helposti unohda.

Traileri voi vaikuttaa tunnelmalla. On ehkä hävytöntä nostaa esille klassikon, mutta Alien (1979) traileri jo ekalla kuvallaan luo käsittämättömän ahdistavan fiiliksen. Hyvällä tavalla ahdistavan. Alien ei ole minun top 10:ssä, mutta sen traileri saa minut haluamaan nähdä sen uusiksi saman tien.

Ja sitten on olemassa Rendelin traileri. Siinä ei ole mielenpainuvia kohtauksia. Siinä ei ole kikkaa. Enkä saanut siitä juuri mitään tunnelmaa. Ainut asia, mikä olisi voinut nostaa vielä sen uudelle tasolle olisi juoni.

Elokuva-alalla on menossa yksi ikävä trendi: trailereihin tungetaan käytännössä koko elokuva loppuratkaisua myöten. Näin esimerkiksi voimme mainita The Amazing Spider-Man 2 tai jo mainitun Batman v Supermanin, joissa kirjaimellisti molemmissa taisi näkyä parhaimillaan elokuvan vika shotti.

Tässä valossa voisi ehkä kiittää Rendelin tekijöitä, koska ne eivät menneet spoilaamaan koko elokuvaa. Valitettavasti itse koen, että jos katsottuasi elokuvan trailerin tiedät siitä vain nimellisesti enemmän, kuin katsottuasi päälle vuosi sitten ilmestyneen teaserin, niin ollaan pahasti metsässä. Pahimmillaan tämä voi tarkoittaa, että elokuuvassa ei ole juonta.

Käytännössä kaikki, mitä tiedän Rendelin sisällöstä, on peräisin joko lehtijutuista tai tästä Rendel-prototyypistä, johon törmäsin Youtubessa tehdessäni tätä artikkelia. (Aika mystinen video muuten. Siinä on paljon samoja asioita, joissa valitin tässä, mutta sain siitä paljo enemmän irti. Voisi jopa sanoa, että se saa minut innostumaan enemmän, kuin teaseri ja traileri yhteensä)

Toki on mahdollista, että traileriessa ei näytetty niitä parhaita paljoa, mutta vahvasti epäilen. Meinaan, jos vertaa jenkkivastineihin, joita tässä yritetään jäljitellä, Rendelin trailerin parhaat otokset menee just ja just siellä päin filleristä, joka sijoittuu niiden moneyshot-kohtauten väliin.

Mitä tehdä?

Mikäli elokuva on sellainen, kuin päättelin trailerista, niin valitettavasti siinä ei voi enää paljoakaan tehdä, kun elokuvan previkkaversiota näytettiin äskettäin Cannesissa. Epäilen vahvasti, että kukaan lähtee kuvaamaan mitään uusiksi jonkun ylikriittisen blogin takia.

Jos olisin elokuvan tuottaja, ohjaaja tai levittäjä, yrittäisin puskea parin kuukauden päästä uuden trailerin, joka olisi jotenkin uniikimpi (Ja minä ymmärrän täysin, miten vaikeaa on tehdä mitään uniikkia).

Toivottavasti Rendelistä tulee jättihitti, ja tekijät tekevät jatko-osan, joka tulee korjaamaan kaikki viat, jotka havaitsin trailerissa.

Rendelin taustoilla pyörii paljon hienoa porukkaa. Olen kuullut vain pelkkää hyvää kuvaaja Tero Saikkosesta. Miika J. Norvanto ansaitsee minun ikuisen kiitollisuuden siitä, että yrittää saada suomalaiseen elokuvakulttuuriin muutakin kuin lähiödraamoja. Alina Tomnikov on rajattoman sympaattinen nuori nainen, josta olen pitänyt sen jälkeen, kun katsoin Gideonin. Mikko Löppönen on HMCn, yhden tärkeimmän indie-porukan perustajista ja koreografian mestari. Ja varmasti myös muut Rendelin tekijät on huippuporukkaa, joiden kanssa mielelläni tekisin yhteistyötä, jos ne tämän tekstin jälkeen vielä haluavat tehdä sitä.

Minä haluan uskoa parempaan! Dome.fi sivulla mainittiin, että Rendelissä näkyy sellaista, mitä ei löydy mistään muusta supersankarielokuvasta. Minä haluan uskoa, että olen väärässä ja Rendel on mestariteos ihan vaan jo sen vuoksi, että olen kuullut, että tekijät uskovat projektiin niin kovasti, että ohjaaja panttasi talonsa saadakseen elokuvan rahoituksen kuntoon, ja tuollainen henki saa minulta vain pelkkää kunnioitsta. Itse en moiseen pystyisi.

Syyskussa minä parhaani mukaan unohdan kaikki ennakkoluuloni, ja luultavasti jo 22. päivä kävelen Finnkinon kassalle ja ostan lipun Rendeliin. Mahdollisesti otan mukaan jopa pari kaveria. Ja me ehkä jopa saadaan paljon nautinnollisia hetkiä. Mutta tämä kaikki vasta syksyllä.  Toivotaan, että UAKGEn kultakausi alkaa Rendelistä!

Terveisin

Jevgeni

P.S. Ensi kerralla potkitaan hieman SESiä ja Suomen perinteistä elokuvateollisuutta!